Minun edelliset kokemukseni venäläisestä opiskelija-asuntolasta ovat Pietarista 1990-luvun puolivälin tienoilta. Ja vaikka ne kieliharjoittelussa vietetyt kesät toki olivatkin kaiken kaikkiaan hienoja kokemuksia, joista on jäänyt paljon lämpimiä muistoja, niin muistikuvani yliopiston asuntolasta eivät todellakaan ole loistokkaita.
Uskalsin kuitenkin varovasti toivoa, että tämänkertainen majapaikkani olisi hieman paremmassa hapessa, olinhan sentään paikalla varta vasten kutsuttuna vieraana. Yhteyshenkilöä tentattuani olin saanut tietää, että asuntolassa olisi petivaatteet, pyyhe, joitain astioita sekä, ajatella, oikein vedenkeitin. Kuntosalikin rakennuksessa kuulemma oli.
Heti ulko-ovesta sisään astuttuani minut valtasi kuitenkin voimakas tuttuuden tunne. Hymytön täti asuntolanhoitajan kopissa tyrkkäsi käteeni avaimen ja avasi sakaraportin. Hämärässä rappukäytävässä leijui roskakuilun aromi ja jonkun wannabe-Adelen bravuurisoolo. Raskaiden väliovien pamahdukset kajahtelivat kolkoista seinistä.
Huoneeni oli kyllä sangen tilava. Oli sänky petivaatteineen, kaksi käsipyyhettä (onneksi olin tuonut oman kylpypyyhkeen), nurkassa kaappi ja hyllyllä peräti silitysrauta (ei lautaa kylläkään), kirjoituspöydällä pienen tietokoneen näytön kokoinen TV ja kolme kertaa sen korkuinen irtoantenni, josta huolimatta näyttöön sai vain sangen rakeista Venäjän TV:n kuvaa.
Keittiönurkkaukseen oli ahdettu pöytä, jääkaappi, keittolevy ja tiskiallas sellaisella feng shuilla, että jääkaapin sisältöön pääsi käsiksi vain kurottelemalla oven takaa sen yli tai vastaavasti konttaamalla ruokapöydän alta (ks. kuva alla: jääkaapin ovi aukesi siis seinästä hellaan päin), ja tiskialtaan ja jääkaapin väliin ujuttautuakseen piti vetää vatsa sisään.
 |
Ankeinta asuntolassa ei kuitenkaan ollut se eristämättömän oven rakosista huoneeseenkin tunkeva löyhkä, hienokseltaan vuotava WC:n säiliö, muovilattialla armotta kaikkialle leviävä kenkien mukana kulkeutunut katupöly tai ruokahuollon hankaluus - pahin viime vuosituhannelle paluun piirre oli se, ettei asuntolassa tietenkään ollut minkäänlaista Internet-yhteyttä käytettävissä. En toki ollut moista kuvitellutkaan, ja olinkin varannut mukaani mahdollisimman paljon sellaista aineistoa, jonka avulla pystyisin tekemään töitä offline-tilassa. Silti yllätyin itsekin siitä, kuinka orpo olo netittömyydestä tulikaan! Lepuuttaakseni aivojani työn lomassa kaivoin tietokoneesta esiin pasianssin. Siihenhän tulikin pitkästä aikaa oikein himo.
Milloin sinä viimeksi olet pelannut Windowsin pasianssia?
4 kommenttia:
Joo ei. Olen kerran käynyt työmatkalla Venäjän (silloin vielä Neukkulan) puolella. Kuin olisi astunut scifiin. Ei enää ikinä, tuumasin, eikä ole tarvinnutkaan mennä enää ikinä. Moinen eksotiikka ei kiinnosta yhtään.
Myönnettäköön, että tuon asuntolan ankeus jossain määrin nakersi ihan yleistä mielialaani koko reissun suhteen, vaikka muuten kyllä ihan pidin kaupungista (tästä lisää myöhemmin). Paljon on kiinni omasta asenteesta - reppureissaajahenkinen matkaaja olisi varmasti ollut tämänkin majoituksen suhteen ihan hyvillä mielin, mutta minä satun olemaan siinä määrin paatunut hienohelma (suomeksi kermap*rse), etten oikein päässyt sinuiksi asian kanssa.
Ja tietenkin täytyy muistaa, että tämä yhden, Venäjän mittakaavassa pienen ja syrjäisen kaupungin opiskelija-asuntola ei todellakaan edusta koko maata! Tokihan Venäjällä on paljon erilaisia, omalla tavallaan tosi hienoja ja ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja!
Uhh-huh!
aivan liian elävästi palautuivat muistoihin lyhyet asuntolamuistoni. Heti alkoi paleltaa, torakkatossu polki vanhasta muistista lattiaa ja nenässä kurmuilivat erilaiset asumiset haisut. Palelemisesta puhumattakaan.
Länsimainen hapatus (=olen kerma-ahteri) on selvästi hyydyttänyt minut.
No tässä asuntolassa ei sentään ollut kylmä, pikemminkin päin vastoin.
Jos jotain Pietarin-kesinäni opin niin olemaan hätkähtämättä torakoita. Mutta niitä täällä ei tosiaan ollut, joten enpä päässyt testaamaan, vieläkö sietokykyni on voimissaan.
Lähetä kommentti