Patong – pilattu paratiisi

Matkustimme miähen kanssa ensimmäisen kerran Thaimaahan, Phuketin Patong Beachille, viitisentoista vuotta sitten. Ihastuimme paikkaan ikihyviksemme: upea ilmasto, mahtava ruoka ja aidosti aurinkoiset ihmiset tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Olemmekin sittemmin lomailleet Thaimaan eri kohteissa niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Hyviä reissuja ovat olleet kaikki, mutta Phuketin seutu on jäänyt suosikiksemme erityisesti eloisan iltaelämänsä ansiosta.

Koronan kuristuksessa halusimme lievittää ahdistusta edes jonkinlaisella irtiotolla. Luimme, että Phuketiin oltiin perustamassa koronakuplaa: seudulle päästettäisiin vain rokotettuja turisteja ja kaikki paikallisetkin rokotettaisiin eikä muilla olisi alueelle asiaa. Varasimme matkan joulukuulle 2021.

Mutta eiväthän ne kuplasuunnitelmat sitten onnistuneet, ja hysteria velloi. Matkaan pääsemiseksi täytyi hankkia jos jonkinlaista todistusta ja täytellä sen sata erilaista lomaketta. Sen vielä teimme, mutta ilmoitus, että turistit testattaisiin muutaman päivän välein ja positiivisella testituloksella voittaisi kymmenen päivän eristyksen paikallisessa sairaalassa, oli meille jo liikaa. YouTubesta näkemämme videot kertoivat myös karua kieltä: ennen muurahaispesän lailla kuhissut iltaelämän keskus Bangla Road muistutti pohjoiskarjalaisen perähörkkölän kylänraittia tiistai-iltana. Siirsimme matkan hiihtolomaksi ja kävimme sen sijaan joululomalla pitkästymässä Ruotsin-laivalla.

Noin kuukautta ennen hiihtolomaa minun nenäni alkoi vähän niiskuttaa ja koronatesti näytti positiivista. Täysin oireettomat miespuolisetkin hakeutuivat tämän vuoksi testiin, ja yllättäen myös pojalle napsahti positiivinen tulos. Laskelmoimme, että tätä taustaa vasten miähellä oli aika suuri todennäköisyys saada se oma positiivisensa matkan aikana ja viettää loma sairaalassa. Siirsimme matkan seuraavalle joululle ja kävimme sen sijaan hiihtolomalla pitkästymässä Kanarian saarilla. (Miäs ei kylläkään ole tähän päivään mennessä positiivista koronatestinäytettä antanut – ihme epeli.)

Ja niin vain maailma sai vihdoin räpisteltyä itsensä irti kulkutaudin ikeestä ja matkailukin kävi taas mahdolliseksi. Hartaasti odotettu Havaijin-matka valtasi ajatukset, ja minä ihan rehellisesti sanottuna unohdin, että meillä oli Thaimaan-reissukin varattuna. Loppusyksystä miäs alkoi kuitenkin vilkuilla niitä YouTube-videoita ja raportoi ilahtuneena, että elämä oli palannut Patong Beachille. Ja sinne siis palasimme mekin. Taas kerran. Vielä kerran.

Mitään ihmeellistä emme reissulta odottaneet. Halusimme vain ottaa rennosti, nauttia tropiikin säästä ja herkutella mausteisella ruoalla. Matkan lykkääntymisessä oli myös se hyvä puoli, että poikakin ehti tässä välissä tulla täysi-ikäiseksi, joten iltariennoistakin pääsi nauttimaan porukalla.

Patong on totisesti herännyt korona-ajan jälkeen uuteen eloon. Paikka oli jo silloin 2000-luvun alussa monen mielestä varmasti sietämätön turistirysä ja paheiden pesä, mutta niistä ajoista on siirrytty vielä ihan uudelle tasolle – päättäköön kukin oman makunsa mukaan, onko suunta ollut ylös- vai alaspäin. Minä sanoisin, että alaspäin on menty ja rytinällä. Turismin lieveilmiöt ja kehitysmaan ongelmat ovat korostuneet ja jyränneet yhä enenevissä määrin alleen sitä kaikkea kaunista ja ihanaa, jota tällä seudulla olisi tarjota.

Minun kirjoissani pahinta on kannabiksen laillistaminen. Joka toinen liikeyritys pyörii tätä nykyä kyseisen tuotteen ympärillä. Sen sijaan peruselintarvikkeita on yhä vaikeampi löytää. Yleensähän Kaakkois-Aasiassa on 7-Eleven ja Starbucks ihan joka kulmalla, mutta Patongilla niitä ei juurikaan näy. Höpöheinää on kyllä tarjolla valehtelematta viidenkymmenen askelen välein, mutta kylmää limonadia saa hakea kissojen ja koirien kanssa!

Bangla Road on toki aina ollut ihan oma maailmansa loputtomine baareineen ja niissä vellovine ihmismassoineen. Nyt tosiaan näistä baareista joka toinen on Bob Marley -teemainen. Paikalliseen tapaan ne ovat seinättömiä eli suoraan kadulle avautuvia, ja jokainen luukuttaa matontamppausmusiikkia toinen toistaan kovemmalla volyymilla muodostaen korviariipivän kakofonian. Kadulla velloo massoittain asiakkaita mutta melkeinpä vielä enemmän markkinointiväkeä. Kahta askelta ei voi ottaa, etteikö joku olisi työntämässä naaman eteen jotain plakaatia ja naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: ping-pong shoooow, shootiiiiing, cheeeep beeeer, best giiiiiirls… Some-meemiä siteeratakseni totean vain, että olen liian vanha, liian väsynyt, liian fiksu ja [parin baarin jälkeenkin] liian selvä sietääkseni moista p*skaa!

Mainittakoon kuitenkin, että vuoden vaihtuessa Bangla Roadin hälinä näyttäytyi positiivisena. Katu oli täynnä juhlijoita ihastelemassa rannalta ammuttua ilotulitusta, ihmiset ruiskuttelivat spray-serpentiiniä toistensa päälle, halailivat ja nauroivat. (Joo, varmasti oli myös taskuvarkaan paratiisi, mutta mitään järjestyshäiriöitä emme kyllä havainneet.) Ilotulituksen jälkeen livahdimme lähimpään baariin, jossa poika sai dj:n soittamaan Villieläimen – ja kansa jorasi tyytyväisenä todennäköisesti edes tajuamatta, että ämyreistä tuli semisti kieli poskessa tehtyä suomipoppia. Se oli kieltämättä virkistävää vaihtelua tyypilliseen uudenvuoden viettoomme, johon on yleensä kuulunut pyjama, sohvannurkka ja Netflix-sarjoja.

Onhan Patong Beachilla päivisinkin elämää. Esimerkiksi sillä biitsillä. Ranta on itse asiassa oikein hieno, kolmisen kilometriä samettisen sileää hiekkaa ja hemmottelevan lämmintä merivettä. Valitettavasti vain bisnes on vallannut myös biitsin: vesiskootteriajelujen ja liitovarjoilun tarjoajia on aivan pilvin pimein (mutta suppilautoja sitten taas ei ole). Ja koska vesiskootterit, liitovarjoja vetävät pikaveneet ja uimarenkailla kelluvat lapset eivät tosiaankaan sovi yhteen, uimareiden ja aktiviteettien alueet on tarkasti eroteltu toisistaan, ne vuorottelevat tasavälein koko rannan matkalla. Mikä tarkoittaa sitä, että uimareiden käytössä on vain puolet rannasta. Mikä tarkoittaa sitä, että uimarit joutuvat ahtautumaan uintialueilleen kuin sillit purkkiin. 

Tämä vilkas kaupallinen toiminta vie paljon iloa myös omasta suosikkiaktiviteetistani eli biitsikävelystä: on todella autuaaksi tekevää ihan vain kävellä vesirajassa rantaa päästä päähän, kuulostella rantahiekan pehmoista patjaa jalkojen alla, meriveden lämpimiä lipaisuja nilkoissa ja leppeän merituulen vilvoittavaa kosketusta iholla, katsella ihmisiä ja ulappaa ja ajatella pörröisiä ajatuksia (ja pigmentillä varustetut ihmiset myös saavat tällä keinoin kauniin tasaisen rusketuksen – minä en valitettavasti lukeudu tähän joukkoon). Patong Beachilla ne pörröiset ajatukset katkeavat kahden askeleen välein siihen, että joku on korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: jetskiiiiii, parasailiiiii…

Kuivemmalla maalla kävely ei sen sijaan ole erityisen autuaallista. Yksi Kaakkois-Aasian omalaatuisista ominaispiirteistä on surkea katuinfra: jalkakäytävät (jos niitä edes on) ovat parinkymmenen sentin levyisiä, joko halkeillutta ja kupruillutta asvalttia tai laatoitusta, jossa joka kolmas laatta puuttuu ja joka kolmas on kohollaan. Viemäreitä on tiuhassa, ne haisevat todella messevästi sille itselleen  eikä niiden kansien päälle todellakaan kannata astua. Kävelijän on ihan pakko tuijottaa koko ajan jalkoihinsa – mutta se ei tietenkään estä noteeraamasta sitä, että kahden askeleen välein joku on pahimmillaan hihassa roikkumassa, parhaassa tapauksessa vain korvan juuressa naukumassa nasaalilla, laulavalla thai-aksentilla: masaaaaas, taksiiiiii tuktuk, teeshiiiiiirt, lookilookiiiiii… tai, mikä vielä pahempaa, selvällä suomen kielellä: terrrrveterrrrrve, mitäkuuluukukkuluuruu, hyva puku, halppahalppa… Oikeasti, vieläkö jonkun mielestä se on jännää, hauskaa ja ostohaluja herättävää, että joku kaukana ulkomailla "osaa" oikein suomea?!? No minun mielestäni ei todellakaan ole. Mutta eipä Patong Beach muutenkaan mikään ostosparatiisi ole, etenkään juuri nyt, kun Jungceylon-ostoskeskus on remontissa. 

Ja jos ei ole Patong Beachilla satsattu katuinfraan, niin eipä myöskään arkkitehtuuriin ole liiemmin panostettu. Alueen yleisilme on sanalla sanoen ruma. Talot ovat sekalaisia hökkeleitä, ja aivan oma lukunsa on sähkötekniikka: minähän en noista johtohommeleista mitään ymmärrä, mutta olen alkanut epäillä, että ilmeisesti Thaimaassa menee jokaiseen käyttöpisteeseen oma sähkökaapelinsa – jotenkin voisin kuvitella, että olisi ehkä mahdollista selvitä vähän pienemmälläkin määrällä… Ympäristön ulkonäkö on minulle yllättävänkin iso asia; huomaan estetiikan kaipuuni kasvavan vanhemmiten koko ajan suuremmaksi – minullahan on tapana sanoa, että kun silmä lepää, sielu lepää. Patongilla täytyy sielulle etsiä muita leposijoja.

Toki Phuketin alueelta kaunistakin katsottavaa löytyy, kunhan lähtee turistikeskuksista vähän kauemmas. Niemimaan liepeille levittäytyy sangen viehättävä saaristo pystysuoraan merestä nousevine karstikivikallioineen ja valkoisine hiekkarantoineen. Myös veden alla on snorklailun ja sukelluksen ystäville yllin kyllin silmänruokaa. Saaristoon tehdäänkin todella runsaasti retkiä – mikä tarkoittaa tietenkin samalla myös sitä, että niitä rantoja ja kallioita saa yleensä ihailla melkoisen pikavenelaivaston ja snorkkelit tanassa lilluvan turistimaton takaa. Meidän perheemme miespuoliset kävivät tällä kertaa saarikierroksella vesiskoottereilla ja nauttivat menostaan ja olostaan kuulemma suuresti. Minuahan ei sellaisen tappovehkeen kyytiin saisi mistään hinnasta ja ne saaretkin olen kyllä moneen kertaan jo nähnyt ja käynyt, joten käytin senkin ajan rakentavasti uima-altaalla loikoiluun.

Kaiken tämän nirppanokkaisen nillityksen jälkeen te varmasti nyt luulette, että lomani oli ihan surkea? Eipä ollut. Kyllä minä kaikesta huolimatta nautin olostani. Onneksi olimme ennakoineet, ettemme tulisi lomalla paljonkaan nähtävyyksiä kiertelemään, joten olimme varanneet majoitusvaihtoehdoksemme tavallisen hotellihuoneen sijaan pienen villan, johon kuului suojaisa pieni piha ja jopa ikioma pieni pulahdusallas. Huomattavan suuri osa lomasta kuluikin pihassa köllötellen, lueskellen ja nettiä pläräten (itse asiassa tämä blogikirjoituskin on pääosin viimeisenä päivänä aurinkovarjon alla naputeltu), mitä nyt välillä kävimme rannassa käppäilemässä ja ruoka-aikoina nauttimassa huikeita makuelämyksiä. Kuten jo aiemmin totesin, tämän ihmeellisempää emme odottaneet emmekä kaivanneetkaan. Ja vastaavasti juuri tätä ainakin minä kaipasinkin – ei-mitään on todella arvokas ajanviete ihmiselle, jonka arjessa rullaa katkeamaton päätyötyö-kotityö-sivutyö-kotityö-ruletti.

Ja kaiken tämän jälkeen haluan vielä painottaa, että edelleen pidän Thaimaata hienona matkakohteena. En voi tarpeeksi korostaa trooppisen kostean, tasaisen lämpimän mutta ei tukahduttavan kuuman ilmaston ihanuutta ja ruokakulttuurin mahtavuutta, ja myös paikallisten ihmisten vilpitön ja aito ystävällisyys tekee vaikutuksen kerta toisensa jälkeen (ja ne tyrkyttäjät tekevät vain työtään, pitää yrittää ymmärtää heitäkin). Valitettavasti vain köyhän maan on täytynyt lypsää turismista irti kaikki mahdollinen, mikä on johtanut monin paikoin ylilyönteihin. Vilpittömästi kuitenkin toivon, että tässäkin maassa säilyisi myös niitä paratiiseja, joissa turistitkin voisivat kohtuuden rajoissa nautiskella kaikesta upeasta, mitä tällä maalla olisi tarjota. Patong Beach on kuitenkin menetetty – koskaan en sano ”ei koskaan”, mutta kyllä vahvasti nyt uskon, että tämä oli viimeinen kertamme tuossa nimenomaisessa kohteessa.