Bali ja ei-minkään suuri autuus!

Minä täytän tänä vuonna pyöreitä. Minä en ole erityisen iloinen siitä asiasta. Ei tulisi pieneen mieleenkään kutsua ystäviä koolle kilvan muistuttamaan minua vanhenemisestani – päinvastoin, halusin matkustaa mahdollisimman kauas karkuun armotonta todellisuutta. Halusin lähteä Eeppiselle Matkalle, muistuttaa itseäni siitä, että elämällä on paljon ihanaa ja kiehtovaa annettavaa. Vielä tässäkin iässä.

Sääteknisistä syistä kohteeksi valikoitui Bali. Mehän olemme siellä jo kertaalleen olleet perhelomalla, mutta nyt suunnittelimme aivan erilaista elämystä. Ystävän suosituksesta valitsimme pääkohteeksemme viehättävän Puri Dajuma -resortin, joka sijaitsee Länsi-Balilla aivan keskellä ei-mitään. Ja kun sanon ei-mitään, niin tarkoitan sitä todella kirjaimellisesti: Lähistöllä ei ole muita turistipaikkoja eikä kovin paljon edes paikallista asutusta. Ei vilskettä ja vilinää, ei liikennettä, ei kaupallista hapatusta. Vain kilometritolkulla autiota hiekkarantaa, leppeää merituulta ja aaltojen kohinaa. Mielenrauhaa. Juuri sitä, mitä tämä ikäkriisipotilas kaipasi.

Hotelli osoittautui vielä paljon sympaattisemmaksi kuin olin etukäteen kuvitellut. Se on pieni (35 huoneen) perhehotelli, jossa tunsimme olevamme pikemminkin omistajaperheen vieraina kuin asiakkaina. Tästä vieraanvaraisuudesta saimme hienon osoituksen heti tuloiltanamme: Matka lentokentältä hotelliin kesti niin kauan, että hotellin ravintola ehti sulkeutua ennen saapumistamme. Kesken matkan hotellilta soitettiin kuljettajallemme ja kysyttiin, haluaisimmeko kuitenkin syödä jotain perille päästyämme – ravintola voisi tehdä jotain valmiiksi odottamaan. Ja toden totta, reilusti yli vuorokauden kestäneen matkanteon päätteeksi se kana-nuudelikeitto ja naan-leipä olivat ihan taivaan mannaa. Loistava alku lomalle!

Sympaattinen yksityiskohta: huoneen oma kirjahylly, johon matkailijat ovat jättäneet kirjoja!

Tärkein lomaohjelmamme oli kokonaisvaltainen rentoutuminen, ja siihen hotelli tarjosikin aivan mahtavat puitteet. Aamiaisen jälkeen asettauduimme aurinkotuoleihin altaan ja meren välille. Minä luin kirjaa, miäs otti aurinkoa. Välillä kävimme kävelemässä rantaviivaa pitkin milloin toiseen, milloin toiseen suuntaan. Välillä pulahdimme altaaseen vilvoittelemaan. Jossain välissä kävimme lounaalla ja sitten jatkoimme taas rentoutumista. Useimpina päivinä altaalla oli meidän lisäksemme yksi australialainen pariskunta, rannalla ei näkynyt muita kuin metsän suojissa märehtiviä lehmiä.

Mitään muuta ei tarvinnut eikä voinutkaan tehdä kuin katsoa ja kuunnella merta ja tutkistella sieluaan. Imeä itseensä lämpöä ja lempeyttä, koittaa tallettaa sitä vastaisuuden varalle. Mielenrauhaa.

Iltapäivän kääntyessä iltaan kävimme pesemässä aurinkorasvat pois ja pukemassa jotain vaatetta päälle, ja sitten palasimme takaisin rantaan tärkeää rituaalia varten: auringonlaskua ihailemaan. Balin sydämeenkäyvän kauniit auringonlaskut jäivät jo edelliseltä matkaltamme elävimpänä muistona mieleeni, ja tällä reissulla halusin ehdottomasti nähdä auringonlaskun joka päivä. Ja näinkin. Pilvet välillä hieman laimensivat väriloistoa, mutta silti taivaanranta oli joka kerta eri näköinen. Niin monen värinen. Niin kaunis.

Yhdeksi illaksi olimme varanneet erikoisillallisen rantapaviljonkiin. Minä olen yleensä pitänyt niitä rannalle viriteltyjä hörsökattauksia hieman yliampuvina, mutta nyt halusin syntymäpäiväni kunniaksi kokea sellaisen itse. Ja olihan se paviljonki tosi hienoksi laitettu, kyllä siellä kelpasi auringonlaskua ihailla ja rijstafel-ateriaa nauttia. Tuntui se ehkä hivenen liioitellulta, etenkin kun tässä hotellissa sai pääravintolassakin illastaa melkein kahden kesken, mutta oli se kiva kokemus silti. Kerran elämässä.

Täydellisen altaalle sulamisen ehkäisemiseksi varasimme sentään vähän pientä aktiviteettia. Yhtenä iltana kävimme kävelyttämässä paikallista erikoisrotua edustavia pinkkejä puhveleita. Taapersimme puhveleiden perässä rantaa pitkin joelle, johon puhvelit rojahtivat autuaina kellumaan – ne jopa sukeltelivat! Jätimme puhvelit uiskentelemaan siksi aikaa, kun kävimme tutustumassa niiden omistajien pieneen riisipeltoon. Tasapainoilimme kapeita polkuja pitkin pienelle katokselle, jossa nautimme kookosta suoraan pähkinästä ja juttelimme viljelijöiden kanssa mukavia. Sitten palasimme ja kävelytimme puhvelit takaisin kotimetsänsä siimekseen. 

Retki oli sinänsä hyvin vaatimaton, mutta kuitenkin se tuntui merkitykselliseltä. Olivathan ne puhvelit söpöjä, ja erityisen hienoa oli tutustua paikallisiin ihmisiin ja heidän elämänmenoonsa. Puhvelinomistaja tiesi, että Suomi on maailman onnellisin maa, jossa on maailman paras koulutus (en vaivautunut päivittämään tätä harhaluuloksi muuttunutta tietoa), ja nauroi vatsa kippurassa kuullessaan, että Pohjois-Suomessa voi auringonnoususta auringonlaskuun mennä pari kuukautta – Balilla kun aurinko plumpsahtaa horisontin alle parissa minuutissa. Se vaatimaton summa, jonka retkestä maksoimme, tuli näille ihmisille varmasti tarpeeseen. Haluan ajatella, että tämä on sellaista ruohonjuuritason kehitysyhteistyötä, joka aidosti kantaa konkreettista hedelmää.

Yhdeksi päiväksi varasimme kuljettajan, joka käytti meitä paikallisilla nähtävyyksillä. Ensin tutustuimme Juwuk Manis -vesiputoukseen. Laskeuduimme vehreän viidakon siimeksessä 800 porrasta putoukselle, vilvoittelimme jalkojamme vuoripuron solisevassa vedessä ja nousimme ne 800 porrasta takaisin ylös. 

Maisemat olivat ihanat, mutta voin kertoo, että noustuaan 800 porrasta 35 asteen helteessä hyväkuntoinenkin turisti on itsekin täysi vesiputous. Kysyimme kuljettajalta, olisiko lähistöllä jotain wc:tä tai vastaavaa, missä voisimme hieman pestä enimpiä hikiä pois ennen matkan jatkamista, ja hän opasti meidät läheisimmän talon saniteettitiloihin. Olin niin hikinen, että huljautin naamalleni reilun kauhallisen vettä tarjolla olleesta isosta sammiosta ja annoin vasta sitten itseni ajatella, että sitä samaa vettä käytettiin myös wc:n huuhteluun – ei siellä vuoristokylässä mitään vesijohtoa ole. Koko loppupäivän takaraivossani kyti kauhu siitä, meniköhän sitä vettä suuhuni ja minkähän malarian siitä saisin. Sekä häpeä siitä, että olen tällainen typerä kermaperse-Karen. Jälkimmäinen tunne osoittautui oikeaksi: en minä siitä mitään seuraamuksia saanut. Varmasti oli tosi raikasta vuoripurovettä se.

Seuraava kohteemme oli pyhä puu, jota minä vanhana puunhalaajana osasin arvostaa. Imin siitä itseeni voimaa ja viisautta olla olematta typerä kermaperse-Karen.

Puulta suuntasimme merikilpikonnien suojelulaitokseen. Sen väki kerää kilpikonnien munia rannalta hautumaan turvalliseen ympäristöön ja vapauttaa sitten konnanpoikaset hallitusti mereen. Minä sain pitää kädessäni pienenpientä, juuri kuoriutunutta kilpikonnaa ja vapauttaa ämpärillisen poikasia merimatkalleen. Parinkymmenen vuoden päästä ne sitten mystisen vaiston ohjaamina palaavat sinne samalle rannalle jatkamaan sukupolviensa ketjua. Vaikuttavaa.

Retken viimeinen kohde oli Rambut Siwi -hindulaistemppeli, jonka alue toimii myös kasvitieteellisenä puutarhana. Temppeli puutarhoineen oli huikaisevan kaunis, mutta parasta siellä oli oppaanamme toiminut, jo sangen kypsään ikään ehtinyt herrashenkilö. Ennen kierroksen alkua hän katsoi asiakseen esitellä Facebookista poikansa, joka opiskelee tällä hetkellä Saksassa. Katsokaa, tässä hän on Münchenissä, oletteko käyneet Münchenissä? Tässä hän on Berliinissä, oletteko käyneet Berliinissä? Hän opiskelee Ausbildungissa, tiedättekö Ausbildungin? Nyökyttelimme kohteliaasti ja minä jätin kertomatta, että Ausbildung on saksan kielen sana, joka tarkoittaa koulutusta ylipäänsä. Voi sitä isällisen ylpeyden määrää. Temppelialueella kierrellessämme setä ei suinkaan odottanut, että pyytäisimme häntä ottamaan meistä yhteiskuvia, vaan paimensi meitä – tarvittaessa kädestä kiskoen – parhaille kuvauspaikoille ja napsutteli kännykkäkuvia kuin parhaatkin teinit. Kun totesimme, että hyviä kuvia tuli, hän kuittasi ykskantaan, että no tietysti tuli, osaan minä nyt kuvia ottaa. Hurmaava hahmo!

Kaikissa mainituissa retkikohteissa olimme ainoat turistit, ainoastaan vesiputouksella meitä vastaan tuli toinen kaksihenkinen seurue. Nähtävyydet eivät olleet ikimuistoisia, mutta kohtaamiset paikallisten kanssa sen sijaan olivat. Kilpikonnayhdistyksen edustajan piti kertoa yhdistyksen työstä, mutta ensin hän halusi esitellä maantiedon tuntemustaan: Suomi on Skandinaviaa, eikö? Skandinavian maitahan ovat Sveitsi ja Tanska ja… Kiittelimme hänen osaamistaan, täydensimme luetteloa ja totesimme, että on ihan inhimillinen erehdys sotkea Ruotsi ja Sveitsi, monissa kielissä niiden nimet ovat hyvin samankaltaiset. Emmekä lähteneet pätemään sillä, mitä eroa on Skandinavialla, Fennoskandialla ja Pohjoismailla. Kuljettajamme puolestaan kertoili kaikenlaista paikallisista elinkeinoista ja elämäntavoista. Opimme esimerkiksi sen, että suurin osa vuoristokylän asukkaista on pienviljelijöitä ja vain harvat käyvät kodin ulkopuolella töissä. Keskipalkka Balilla on noin 300 euroa kuukaudessa, ja sekin on Indonesian yleiseen tasoon nähden sen verran korkea, että Balille tulee paljon työläisiä viereiseltä Javan saarelta. Silti sillä summalla ei ole varaa saaren pääkaupungin Denpasarin vuokratasoon, mutta Länsi-Balilla asuminen on edullisempaa. Mielenkiintoisia, mieltä avartavia keskusteluja.

Loman kahdeksi viimeiseksi päiväksi siirryimme Balin turistikeskukseen Kuta Beachille, joka oli meille jo aiemmalta matkalta tuttu. Halusimme tehdä vähän tuliaisostoksia, syödä erilaisissa ravintoloissa ja pistäytyä pubeissa, ylipäätään palauttaa mieliimme, millaista muiden ihmisten seurassa taas olikaan olla. Resortillahan ravintola sulkeutui klo 22.00, ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto oli istua hotellihuoneessa (jossa ei ollut edes televisiota; onneksi olimme ottaneet läppärin mukaan). Aution paratiisiresortin jälkeen Kutan ihmis- ja liikenneruuhka iski minusta ensi alkuun vähän ilmat pihalle. Olen ajatellut olevani luonteeltani ambivertti, arvostan yksinoloa mutta viihdyn myös ihmisten seurassa, mutta nyt aloin miettiä, olenkohan sittenkin ihan täysiverinen introvertti mörkö. Vähitellen siihen vilinään ja hälinään sentään tottui, mutta kyllä pari päivää sitä sorttia riitti erinomaisesti. Ja ne auringonlaskuthan ovat Kutalla ihan erityisen hienoja, joten päällimmäiseksi muistoksi siitäkin matkan osuudesta jäi kauneus ja ilo.

Olenko minä nyt tämän kaiken jälkeen enemmän sinut ikäni kanssa? En. Mutta olen kuitenkin entistä vahvemmin tietoinen siitä, että onnea on, sellaista kaikenkattavaa, mieltä hellivää, koko kehon valtaavaa onnellisuutta. Vielä tässäkin iässä.