Miäheni on suuri amerikkalaisen jalkapallon ystävä. Kun NFL:n Euroopan-otteluiden liput tulivat myyntiin helatorstaina, miäs tuumasi, että miksemme yrittäisi päästä johonkin peliin. Heti kun myyntisivut avautuivat, liityimme jonoon. Olimme suunnilleen sijalla 60 000, joten emme varsinaisesti hengitystä pidätellen odottaneet matkaan lähtöä. Mutta koska oli passelisti arkipyhä ja miähellä oli aikaa kytätä ja päivittää sitä myyntisivua, jotenkin siinä pääsi käymään niin, että illansuussa meillä oli kuin olikin plakkarissa liput Lontoossa pelattavaan NFL-otteluun!
Eipä sitten muuta kuin viikonloppumatkaa suunnittelemaan. Pitkän pähkäilyn jälkeen valitsimme majapaikaksemme hotellin nimeltä Zedwell. Sillä on jännä konsepti: se on vähän kuin hotellimaailman vastine halpalentoyhtiölle. Huoneissa – joita ei edes kutsuta nimellä room, 'huone', vaan cocoon, 'kotilo' – on sänky, pieni taso matkalaukulle, wc ja suihku. Ei mitään muuta. Ei ylimääräisiä tilpehöörejä, ei ylimääräisiä palveluja (ilman lisämaksua). Tämän toimintamallin ansiosta hotelli pystyy tarjoamaan kohtuuhintaista majoitusta yllättävän tyylikkäissä tiloissa huikealla sijainnilla keskellä Piccadilly Circusia. Voin suositella, ainakin lyhyemmälle reissulle (pidemmän päälle saattaisi kaivata huoneessa vähän liikuskelutilaa)!
Miäs halusi ehdottomasti nähdä myös eurooppalaisen jalkapallon ottelun. Myöskään Valioliigan peleihin ei lippuja saa ihan tuosta noin vain, mutta joltisenkin taistelun jälkeen miäs onnistui saamaan paikat Arsenal – West Ham -peliin. Ja koska ohjelmassa oli kaksi urheilutapahtumaa, minä vaadin vastapainoksi kahta kulttuuritapahtumaa. Niinpä varasimme liput Leijonakuningas-musikaaliin ja päätimme mennä yhtenä päivänä Tate Moderniin.
Luvassa oli siis pikemminkin laakalentoa kuin lepolomaa. Senkin kannalta oli erinomainen päätös majoittua hotellissa, joka sijaitsee erinomaisten metroyhteyksien äärellä, ravintoloiden ympäröimänä ja kävelyetäisyydellä tärkeimmistä maamerkeistä. Lontoo on valtava kaupunki, ja matkaohjelmaa suunnitellessa kannattaa huomioida siirtymät. Iso osa matkasta menee auttamatta maan alla.
Myös Chinatown mahtavine ravintoloineen oli aivan nurkan takana.
Ensimmäinen aikataulutettu ohjelmanumeromme oli
Leijonakuningas-musikaali heti tulopäivämme perjantain iltana. Sitä esitetään Lyceum-teatterissa, joka on Covent Gardenin alueella, kohtuullisen kävelymatkan päässä hotelliltamme. Piccadilly Circusin ja Covent Gardenin välinen alue on täynnänsä erilaisia teattereita, joista kukin esittää tiettyä klassikkomusikaalia. Monet musikaalit ovat olleet ohjelmistossa vuosikymmeniä, Leijonakuningaskin viime vuosisadalta asti!
Odotin teatterielämystä innolla. Halusin mennä paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme nautiskella lasilliset kuohuvaa ja ihastella ilmapiiriä. Tältä osin teatteri kuitenkin tuotti suuren pettymyksen: rakennus on kyllä pramea, mutta palvelut ovat samaa tasoa kuin suomalaisessa jäähallissa! Kuohuviini piti kiikuttaa muovimukissaan katsomopaikalle, koska aulassa ei ollut yhtään pöytää tai tuolia. Ja se muovimuki kourassa piti keplotella vielä takkikin pois päältä, sillä minkäänlaista narikkaakaan ei ollut. Ja minua kun oli mietityttänyt, oliko neulemekkoni liian arkinen vaatevalinta – paikalla oli väkeä suunnilleen pyjamahousuissa!
Itse teatteriesitys täytti kyllä odotukset. Pidin erityisesti kuoro-osuuksista ja tansseista – en lakkaa ihastelemasta sitä, mitä kaikkea ihmiskeholla pystyykään ilmaisemaan! Solisteista suosikkini oli Rafikin hahmo, joka musikaaliversiossa on nainen. He lives in you -laulu kosketti ja liikutti, nosti oman isän mieleeni ja kyyneleet silmiini. Se on kuitenkin todettava, että lavastuksesta ja puvustuksesta en oikein pitänyt. Ymmärrän kyllä idean: kun täysin realistista on mahdotonta tehdä, vedetään sitten kunnolla överiksi, käytetään tökeröitä tikkuhahmoja ja ihmisten kantamia nukkeja, jätetään vaijerit huoletta näkyviin jne., mutta minuun se ei ihan uponnut. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen!
Kuva loppukumarruksista; itse esityksen kuvaaminen oli tietenkin ehdottomasti kielletty.
Jostain syystä ensimmäisenä yönä nukutti huonosti, ja sen ynnä aikaeron ansiosta olimme lauantaiaamuna jo kahdeksan pintaan läheisessä tanskalaiskahvilassa aamukahvia särpimässä. Ehdimme siis hyvin katsastaa Trafalgar Squaren ja Big Benin jo ennen Tate Modernin avautumista.
Trafalgar Squarella huomasin, että jalankulkijoiden liikennevaloissa se perinteinen mieshahmo oli korvattu erilaisilla monimuotoisuuteen viittaavilla symboleilla. Myöhemmin selvitin, että kyseessä on erillinen Pride-kampanja, joka on käsittääkseni jäämässä pysyväksi. Minusta tilanteessa oli hauskaa kontrastia: siinä missä liikennevalon merkkinä on kaksi käsikkäin kirmaavaa naista, vieressä pönöttää lordi Nelson huomattavan fallisen pylväänsä nokassa, ja onhan se Big Benkin aika maskuliininen rakennelma.
Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi vanha ja uusi mahtuvat sulassa sovussa samaan katukuvaan. Tämä puhutteli kyökkifilosofia minussa siinä määrin, että pukkasi omasta mielestäni aika hienoa aforismia: historia koostuu kerroksista – ja niistä jokaista tarvitaan kannattelemaan nykyhetkeä!
Tate Modernin perusnäyttelyihin on ilmainen pääsy, ja lisäksi tarjolla on vaihtuvia näyttelyitä erillistä maksua vastaan. Me tyydyimme niihin perusnäyttelyihin, vaikka nigerialainen nykytaide olisi minua kyllä kiinnostellutkin. Siitä päätellen, miten totaalisesti sipissä jalat olivat jo tuonkin kierroksen jälkeen, ratkaisu oli viisas. Huomioni kiinnittyi salien ovilla näkyviin tiedotteisiin: "Seuraavassa salissa on viitteitä alastomuuteen / seksiin / väkivaltaan / tms., henkilökunta voi neuvoa vaihtoehtoisen reitin, jos et halua mennä sinne." Museossa oli myös erillinen hiljainen huone, johon neuroepätyypilliset saivat vetäytyä pakoon hälinältä. Arvokkaita inklusiivisuustekoja! (Sivumennen sanoen olisin itsekin kaivannut sellaista hiljaista huonetta aina välillä milloin missäkin, sillä Lontoo on todellakin kuhiseva metropoli, jossa hälyä ja melua riittää.)
Taideinstallaatiossa on kuolleita kasveja arkeologisten luulöytöjen tapaan aseteltuina. Mutta aika usein sitä hienointa taideteosta kehystääkin ikkuna...
Nähtävyyksien ja museon kiertelyn jälkeen iltapäivän sai sentään istua jalkapallopelissä. Arsenalin kotistadion Emirates Stadium on uusi ja hieno, ja peli oli laadukasta. Ja inklusiivisuusteot jatkuivat: naisten vessassa oli tarjolla ilmaisia tamponeja ja kuukautissuojia saatteella "mielestämme kenenkään ei pitäisi joutua maksamaan näistä". Aika hieno ele sangen miesvaltaisessa jalkapallomaailmassa!
Sunnuntaina puolestaan suuntasimme siihen "jalka"pallopeliin pian aamiaisen jälkeen – ja hyvä niin. Vaikka olimme paikalla monta tuntia ennen pelin alkua, NFL-paitaiset ihmiset täyttivät jo koko parin kilometrin reitin metroasemalta stadionille. Taapersimme virran mukana, ja matkan varrella ehdimme panna merkille, että Tottenham, jossa peli pelattiin, on yleisilmeeltään aivan toisenlaista seutua kuin Arsenalin stadionia ympäröivä Hollowayn kaupunginosa. Ehkä se paljon puhuttu yhteiskuntaluokkien ero oli tässä nähtävillä. Pelitapahtumassa hienot inklusiivisuusteot jatkuivat: alku- ja välispiikit (joita amerikkalaisessa jalkapallossa riittää näin suomalaiseen makuun enemmän kuin olisi väliksi) sekä kansallislaulut tulkattiin viittomakielelle niin, että tulkki näkyi isolla screenillä yhtä suurena kuin puhuja/laulaja. Tästä voisi hyvin ottaa Suomessakin mallia! Itse peliä oli mielenkiintoista seurata, vaikka se ei erityisen korkeatasoista ollutkaan.
Minnesota Vikings voitti Cleveland Brownsin viime hetken touchdownilla 21 - 17.
Maanantaina ehdimme vielä shoppailla hieman tuliaisia ennen kotimatkalle lähtöä. Ostimme itsellemme matkamuistoksi sateenvarjot – arvelimme, että niiden valmistuksessa briteillä ainakin on vahvaa, empiriaan perustuvaa tietotaitoa. Sopii syksyn tulla!
Viikonloppu oli hektinen mutta kuitenkin virkistävä. Lontoo on todella hieno kaupunki, jossa riittää niin historian kuin yhteiskunnankin kerroksia selattaviksi. Minä ainakin sain kunnon tuuletuksen pinttyneille kuvitelmilleni Britanniasta konservatiivisuuden ja vanhan maailman hengen tyyssijana – ainakin Lontoossa vallitsee todella raikas, inklusiivinen ilmapiiri! Ja nähtäväähän siellä riittäisi vaikka vuoden jokaiselle viikonlopulle. Lähtisin mielelläni uudestaan koska vain!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti