(Tämä on jatko-osa kirjoitukselle Sorrentosta)
Jos Sorrento on pittoreski pikkukaupunki, Napoli on kaikkea muuta. Se on rosoinen miljoonakaupunki, jossa Goethen mukaan ”kaikki elävät huumaavassa välinpitämättömyydessä”. Olimme kaupungissa vain kaksi yötä, joten emme edes kuvitelleet saavamme siitä kovinkaan syvällistä kuvaa. Valitsimme siis kaksi keskeistä tavoitetta: nähdä Maradona-muraalit ja syödä maailman parasta pizzaa. Lisäksi minulle selvisi, että kaupungissa on ihka aito ja alkuperäinen Banksyn muraali, ja superfanina tietenkin otin myös sen pyhiinvaelluskohteeksi.
Mitä Maradona-muraaleihin tulee, hyvin pian kävi hyvin selväksi, että niiden näkeminen ei pelkästään ole helppoa, vaan niiltä ei voi kaupungissa välttyä. Suurin henkilöpalvonnan keskus on espanjalainen kaupunginosa, jossa Pyhän Diegon kuva on joka ainoassa seinässä ja joka ainoan kaupan valikoimasta suurin osa on Napolin tai Argentiinan pelipaitoja Maradonan nimellä. Toki Maradonan naama komeilee myös esim. sukissa, avaimenperissä, shottilaseissa ja jopa energiajuomatölkeissä. Kukkulan laella, kokonaisen kerrostalon seinän korkuisen muraalin vieressä, on myös pieni Maradona-museo. Melko uskomatonta, että ulkomaalainen urheilija voi nousta niin kiistattomaksi kansallissankariksi yhdessä kaupungissa!
Kävi myös ilmeiseksi, että Maradona ei suinkaan ole ainoa muraaliaihe kaupungissa. Napolilaiset selvästikin rakastavat katutaidetta. Vanhan kaupungin liepeillä, missä enimmäkseen liikuimme, jotakuinkin joka ainoaa seinää koristi jonkinlainen maalaus. Oli joukossa toki ihan rehellisiä töherryksiäkin, mutta ainakin minun esteettistä silmääni kaupungin yleisilme miellytti kovasti. Siinä oli jotain sellaista sielukasta rappioromantiikkaa, mitä en ole missään muualla nähnyt. Ja tokihan me sen Banksy-muraalinkin löysimme. Teos ei ollut aiheeltaan erityisen puhutteleva, mutta oli se silti hieno kohtaaminen.
Tuumasimme, että tukahduttavan kuumassa kaupungissa voisi olla hyvä idea pistäytyä välillä maan alla. Varasimme siis Napoli Sotterranea -kierroksen eli tutustuimme kaupungin alla kulkeviin Rooman valtakunnan aikaisiin akvedukti- ja kulkuverkostoihin, joita sittemmin sotien aikaan käytettiin myös pakopaikkoina ja asejemmoina. Kierros ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävä, mutta olihan se mielenkiintoisen konkreettinen esimerkki siitä, miten historia koostuu kerroksista. Napolia kutsutaankin osuvasti ”lasagnekaupungiksi”.
No entä se maailman paras pizza sitten? Kyllä olen valmis tämän reissun perusteella liittymään siihen koulukuntaan, jonka mukaan nimenomaan napolilainen pizza päihittää kaikki muut. Kaikki matkan aikana syömämme pizzat olivat ihan erityisen mehukkaita ja maukkaita. Samoin joka ikinen saamamme pasta oli täydellisen al dente, eikä juustossa säästelty missään ruokalajissa. Erikoismaininnan ansaitsee myös prosciutto, joka oli mehevyydessään ja maukkaudessaan valovuosien päässä niistä kuivista suolapaperisiivuista, joita Suomessa ilmakuivattuna kinkkuna myydään. Minä otin missiokseni kokeilla myös paikallista risottoa. Sitä pitikin metsästää ihan viimeiseen ruokailuumme asti, sillä useimmissa paikoissa ainoa risottovaihtoehto oli höystetty merenelävillä, joille minä olen allerginen. Mutta se juuri ennen kotimatkaa syömäni munakoisorisotto olikin sitten kaiken odotuksen arvoinen – niiiiin onnelliseksi tekevää ruokaa!
Kaiken kaikkiaan Napoli on minusta valtavan kiehtova kaupunki rähjäisine kujineen ja loputtomine muraaleineen. Silti lopulta tuntui siltä, että pari päivää oli ihan riittävä aika sielläkin. Vyötärönseutu ainakin kiittää siitä, ettei pasta-pizza-gelato-valkoviini-dieettiä kestänyt yhtään kauempaa – jo parin viikon jälkeen olisi varmaan pitänyt uusia koko matkagarderobi! Tosin sekin olisi onnistunut ongelmitta, sillä Napolista löytää kyllä runsain mitoin muitakin vaatteita ja asusteita kuin Maradona-paitoja. Ja hintatasokin niin ruoassa ja juomassa kuin muissakin tuotteissa on Napolissa selvästi edullisempi kuin Amalfin rannikolla.
Voin suositella Napolinlahden rantoja kaupunkimaisen matkan kohteeksi erityisesti hyvän italialaisen ruoan ystäville. Suurten korkeuserojen vuoksi seutu ei kuitenkaan ihan ihanteellisesti sovellu heikkojalkaisille. Reisilihaksia vaaditaan myös luonnollisten tarpeiden äärellä: julkisten tilojen, siis hyvienkään ravintoloiden, vessoissa ei nimittäin ole istuinrenkaita, mikä minun kaltaisilleni kermaperseille ennakkovaroituksena mainittakoon. Lisäksi minun kaltaisteni introverttien ja/tai tungoskammoisten voisi olla järkevintä suunnata seudulle keväällä tai syksyllä, sillä keskikesän turistimassat saattavat jossain määrin verottaa lomafiilistä. Samasta syystä kaikki mahdolliset aktiviteetit kannattaa varata hyvissä ajoin etukäteen. Mutta hyvin varautuneena ja oikein asennoituneena reissusta nauttii kyllä varmasti – ainakin minä nautin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti