(Tämä on Etelä-Italia-matkakertomuksen ensimmäinen osa. Napolista kertova jatko-osa on omana postauksenaan.)
Tämänkertainen kesämatkamme suuntautui Etelä-Italiaan: Sorrentoon ja Napoliin. Tarkoituksena oli nauttia Amalfin rannikon kauniista maisemista, sitruunalehdoista ja maailman parhaasta pizzasta.
Majoituimme ensin kolmeksi yöksi Sorrentoon. Sorrento on todella viehättävä, fiinisti sanottuna pittoreski pikkukaupunki. On elegantti pääkatu merkkiliikkeineen sekä rustiikkisesti rapistuvien rakennusten reunustamia kapeita kujia turistikrääsämyymälöineen. On taidealue, jolla oli meidän käyntimme aikana tarjolla parikin pientä maksutonta valokuvanäyttelyä. On jylhältä rantakalliolta alas meren ääreen laskeutuva rantakatu (hissikin on) ja kaksikin satamaa, joista pääsee vaikkapa Caprille. On useita katolisia kirkkoja. On ravintoloita, kahviloita ja jäätelöbaareja.
Sorrento on rantakaupunki mutta ei rantalomakohde. Meri toki on ihan äärellä – mutta monikymmenmetrisen kallionrinteen alla. Tarjolla on maksullisia (kalliita) laituripaikkoja aurinkotuoleineen sekä vain paikallisille tarkoitettu noin kymmenmetrinen kaistale kivikkoista, tummasantaista rantaa. Keskikesän paahteessa pieni pulahdus olisi ollut poikaa, mutta eipä siinä muu auttanut kuin hikoilla. Ihanan kirpeä sitruunasorbetti auttoi vähän.
Sitruuna onkin Sorrenton tavaramerkki, joka esiintyy näkyvästi matkamuistotuotteissa ja virvokkeissa. Limoncelloa myydään – ja maistatetaan – joka toisessa kaupassa, ja joka toisella turistilla on yllään sitruunakuosinen paita. Yksi kaupungin tunnetuimpia ravintoloita on sitruunatarhassa sijaitseva O'Parrucchiano La Favorita. Ravintola on aivan valtavan kokoinen, mutta silti se oli illallisaikaan täyteen varattu kaikkina lomapäivinämme. Kävimme siellä kuitenkin lounaalla nauttimassa canellonit, jotka perimätiedon mukaan on keksitty nimenomaan kyseisessä ravintolassa. Todella herkullisia olivat, ja miljöö oli kerrassaan valloittava. Sitruunatarhaan pääsee tutustumaan, vaikkei ravintolaan mahtuisi tai haluaisikaan. Suosittelen!
Olimme varanneet yhden päivän Amalfin rannikon kiertoretkeen. Matka vei vuorenrinnettä kiemurtelevia teitä pitkin ensin Positanoon, joka on erittäin kaunis pikkukylä. Olimme paikalla niin varhain aamulla, etteivät turistilaumat olleet vielä ehtineet tukkimaan kapeita kujia, joten kylästä jäi ihan positiivinen mielikuva. Kuulemani mukaan tosin tilanne olisi jo parin tunnin kuluttua ollut ihan toinen.
Seuraava pysähdyspaikka oli Amalfi. Sielläkin olimme oppaan mukaan ennen suurinta ruuhka-aikaa, mutta enpä edes haluaisi tietää, millaista siellä sitten ruuhka-aikaan on! Nytkin keskustassa parveili varmaan parikymmentä turistia neliömetrillä. Ei jäänyt positiivinen mielikuva, ei. Kävimme myös pienellä risteilyllä Amalfin edustalla, mutta edes vilvoittava merituuli ei onnistunut muuttamaan mielipidettäni paikasta.
Lounaalle nousimme vuorta ylöspäin Scalan kylään, jota ei ole valjastettu turismin alttarille lainkaan. Paikka vaikutti hyvin sympaattiselta ja lievitti tehokkaasti turhautumistani Amalfin turisti-infernoon (joo joo, tiedetään, olinhan itsekin turistina siellä, joten on aika kaksinaismoralistista valittaa asiasta). Nautimme koko reissun parhaan pasta-aterian ja palasimme sitten hieman alaspäin Ravellon kylään. Ja se sitten pyyhkikin pois viimeisetkin ärtymyksen ja pettymyksen rippeet ja tarjoili yltäkylläisesti kaikkea sitä, mitä koko lomalta olin tullut hakemaan: kauneutta, upeutta ja mahtavuutta! Villa Rufolo -palatsissa oli sieluahivelevien maisemien lisäksi tarjolla vieläpä Willian Kentridgen veikeitä veistoksia esittelevä näyttely.
Sophia Loren tuntuu olevan paikallisille suuri ylpeyden aihe. Voinkin kuvitella, että seutu on ollut parhaimmillaan nimenomaan Lorenin kulta-aikaan 1950- ja 60-luvuilla. Näen sieluni silmin naisia keimailemassa kapeilla kaduilla isolierisine hattuineen ja miehiä avaamassa heille avoautojen ovia. Alueella majoittuminen – kuten matkailu ylipäätään – on vielä ollut suurten massojen ulottumattomissa, joten ympärillä on ollut tilaa hengittää ja ihastella kauniita rakennuksia ja jylhiä maisemia. Arkkitehtonisestihan näkymä on pysynyt täysin samanlaisena vuosikymmeniä, sillä esimerkiksi Positano on rakennettu aivan viimeistä neliösenttiä myöten täyteen pian toisen maailmansodan jälkeen, eikä sen koommin ole ollut mahdollistakaan muuttaa kaupunkikuvaa juuri mitenkään. Nykyturistin ei vain auta muu kuin käyttää niitä sielunsa silmiä ja pyrkiä näkemään se sama kauneus ruuhkaisen kaupallisuuden läpi. Kyllähän se siellä edelleen on.
Kaiken kaikkiaan Amalfin rannikko oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tosin jos minulta kysytään, niin tunnin pikavisiitti kuhunkin kylään oli ihan riittävä; on vaikea kuvitella, miten esimerkiksi Amalfissa saisi enemmälti aikaa kulumaan hermojaan menettämättä. Lisäksi turistien määrä näkyy selvästi myös hintatasossa: edes Sorrento ei ole erityisen edullinen paikka, mutta Amalfissa hinnat tuntuvat olevan siihenkin verrattuna lähes 1,5-kertaisia.
Yleisvaikutelmana voisi todeta, että Sorrento on oikein viehättävä pikkukaupunki – mutta aika lailla päivässä nähty. Näin jälkikäteen ajateltuna olisimme voineet ottaa lomaohjelmaamme vielä toisenkin retken, esimerkiksi Caprille tai Pompeijiin. Emme kuitenkaan halunneet pakata lomaa liian täyteen touhua, joten samoilimme sitten Sorrenton kujia, mässäilimme hyvää ruokaa (joskin rehellisyyden nimissä on todettava, että turistikeskuksille ominaiseen tapaan osa antimista oli keskinkertaisia) ja teimme ihan onnistuneita tuliaisostoksia. Kaiken kaikkiaan ihan jees.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti