Ja voi elämä että ottaa koville. Minähän olen viime aikoina, Kamu Kakkosauton saavuttua, tehnyt jopa 5-7 treeniä viikossa (1-2 lihashuoltoa ja loput sitten nappulat kaakossa -tehotasolla), ja jo parin väliin jätetyn treenikerran jälkeen aloin olla kuin kissa pistoksissa. Mitä ihmettä tässä nyt sitten aikansa pitimiksi tekisi, yksiskseskös itkeskelet ja itseseskös yskiskelet täällä vain kaiket illat?!? (tuon litanian hokeminen nokka tukossa ja kurkku karheana toki käy viihdykkeestä aikansa)
Sitten minulla välähti: Nythän minulla on hyvä tilaisuus tehdä kaikenlaisia jouluvalmisteluja, lahja- ja korttiaskarteluja, ruokalistaakin jo ainakin suunnittelutasolla, sun muuta sellaista - niin että sitten, kun tämä tauti vihdoin kaikkoaa, saan rauhassa rampata salilla koko joulunalusajan, kun enimmät askareet on jo kämistelty alta pois!
Valtaisan inspiraation vallassa designasin parit valokuvakalenterit pukin konttiin niin että heilahti, ja samassa mielentilassa suuntasin askartelutarvikekauppaan. Herätin myyjättäressä suurta hilpeyttä kuvaillessani suunnitelmiani: Jotain itse askarreltuja kortteja haluaisin tänä vuonna lähettää, sellaisia missä olisi ehkä vähän jotain tekstuuria tai kolmiulotteisuutta tai muuta sellaista jujua. Mutta olen kyllä ihan täysi tumpelo käsistäni, eli tosi simppeliä pitäisi olla. Niinku että tarran osaan ehkä juuri ja juuri kiinnittää korttipohjaan, mutta jos yhtälöön lisätään vielä vaikka sakset ja liimaa niin sitten alkaa jo olla liikaa liikkuvia osia...
Jotenkin kuitenkin annoin myyjän ylipuhua itseni sellaiseen visioon, johon kuuluu aika montakin liikkuvaa osaa. Kuten nyt tarroja, saksia ja liimaa. Ja vielä vähän kaikkea muutakin jänskää. Mutta onhan tässä aikaa nyherellä, ja kehitellä vaikka sitten joku Plan B, jos menee ihan plörinäksi.
Tänään olikin sellainen tosi harvinainen päivä, että yhdelläkään perheen jäsenistä ei ollut urheiluharrastusta. Minä sitten levittäydyin keittiön pöydän ääreen niitä korttejani pusaamaan. Poika osallistui työhön hieman, mutta tässä vaiheessa hän ei vielä voi olla paljonkaan avuksi (siis jestas sentään en vieläkään usko, että minä olen ryhtynyt askarteluprojektiin, jossa on useita eri vaiheita!!!), joten kun hän sai osuutensa tehtyä, hän haahuili aikansa pitkin kämppää tekemistä pähkäillen. Lopulta hänen valintansa löi ällikällä hänet itsensäkin: hän istuutui pöytään minua vastapäätä piirustuslehtiön ja kynälaatikon kanssa!
Minun piti oikein huikata miähelle (joka teki toisessa huoneessa valokuvakirjaa), että tulee ottamaan tästä uskomattomasta tilanteesta kuvan.
Minä: Tässä me istutaan, äiti askartelee ja poika piirtää - ihan kuin normaalit perheet!
Poika: Normaalit, höhö...
[hetken kuluttua]
Poika: Tekeeks normaalit perheet oikeesti tällasta?!?
Minä: Kyllä monet tekee.
Poika: Mä en sit välittäis ollakaan normaali.
Nomjoo, eihän "normaalia" kukaan ole sitovasti määritellyt. Sitähän se on mikä nyt kellekin siltä tuntuu. Meille tämä tällainen rauhassa istuminen ja käsillä tekeminen ei yleensä sitä ole. Mutta tämä ilta oli tosi tosi mukava! Joulukorttiprojekti edistyi oikein kivasti - saattaa oikeasti käydä niin, että niistä kyhäelmistä tulee ihan lähetyskelpoisia!!! - ja poikakin innostui piirtämään suorastaan kaksi kuvaa ihan alusta loppuun asti.
Ennen kaikkea tämä ilta oli minulle taas yksi osoitus siitä, että minulla oikeasti on osaamista ja voimavaroja paljon enemmän kuin itse kuvittelen. Näköjään se tosiaan pätee muillakin elämän osa-alueilla kuin kuntoilussa. Ja lisäksi tämä ilta oli minulle arvokas osoitus siitä, että minun ei sittenkään tarvitse vetää itseäni aivan maitohapoille ja hämärän rajamaille ollakseni onnellinen!
Hmmm, tarkoittaisikohan tämä sitä, että parannuttuanikin voisin ihan hyvällä omallatunnolla tarpeen mukaan, edes ajoittain, keventää treeniohjelmaani..?
No joo, ei nyt sentään keulimaan lähdetä. Jotain rajaa kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti