Värjäsin tukkani neonpinkiksi. Tuumin, että jos tässä kerran ei kuukausitolkulla ole mitään asiaa kenenkään näkösälle, voin yhtä hyvin panna vähän ranttaliksi. Se kieltämättä piristi kovasti. Jotain iloista sentään.
(Ja kyllä, kävin kampaajalla. Joka työskentelee yksin omassa liiketilassaan ja desinfioi tilansa aina asiakkaiden välissä. Tällaista toimintaa ei vielä ole kielletty, joten haters gonna hate, mutta minulla on päällimmäisenä fiiliksenä ilo ja hyvä mieli niin itseni kuin kampaajanikin puolesta.)
Jotain hyvää sentään.
Ostin jumppamaton ja käsipainot. (Kyllä, kävin kauppakeskuksessa. Kapinallinen paskiainen.) Rullasin työhuoneen maton syrjään ja tein jumppasalini tarjoamista streameista joogalatesta, vatsa-selkää ynnä muita keskiäkäisten mukakuntoilijoiden mukatreenejä. Tuli elävästi Anne Sällylän 80-luvun iltajumppa mieleen, mutta olihan se edes vähän ehkä tyhjää parempi sentään. Lupasin itselleni, että lähden juoksulenkille heti, kun tikit kädestäni poistetaan.
Kun se työhuoneen matto kerran oli rullalla, rullasin loputkin ja köijäsin ne pihalle ja luuttusin lattiat.
Ehkä paskinta koronteenissa: Äärimmäisen vähän tekosyitä vältellä siivoamista.
Ahistus.
Tikit poistettiin. Ulkona oli hyytävä tuuli. Ei sellaisessa säässä voi juosta. Tein jumppasalini tarjoamista streameista tiukan tabata-treenin. Teini kuittaili, että ihme kun tömistelyni takia ei katosta rappaus rapissut. Kyllä minustakin tuntui vähän mälsältä hyppelehtiä ja hikoilla kuin ihmissuihkulähde vasta pestylle työhuoneen lattialle, mutta kai se edes pikkuisen vähensi ahistusta.
Olen yrittänyt suostutella teiniä nyrkkeilemään kanssani - minulla olisi hanskat ja pistarit - mutta toistaiseksi ei ole natsannut. Emme siis vielä ole siinä pisteessä, että tuntisimme vastustamatonta halua mäiskiä toisiamme. Ehkä se on jotain hyvää sentään.
Ruokahuolto on pelannut hyvin. Kehittelen herkullisia ateriakokonaisuuksia, joita jopa teini on hotkinut hyvällä ruokahalulla. Minusta on palkitsevaa toteuttaa itseäni keittiössä.
Olemme silti päättäneet tukea paikallisia yrityksiä ja piristää itseämme tilaamalla kerran viikossa ravintolaruokaa. No tämähän olisi ihan hyvä idea, jos joku ravintola voisi vielä tarjota ravintolaruokaa. Nekin harvat paikat, jotka vielä edes jollain tapaa palvelevat, tarjoavat lähinnä laitosruokatyyppisiä perhebokseja. Minähän en syö laitosruokaa edes työpaikkaruokalassa, joten enpä siihen rupea nytkään, en edes paikallisten yritysten tukemiseksi.
Ahistus. No mutta, kunnon kebab- ja pizzakuuri yhdistettynä liikuntakatkoon tekeekin varmasti oikein hyvää.
En juurikaan lue lehtiä enkä katso televisiosta muuta kuin hömppäsarjoja. Mutta sosiaalista mediaa pläräilen pitkästyksissäni, ja se pitää kyllä verenpaineeni tehokkaasti tapissa. Kuten Iltalehden kolumnisti osuvasti kirjoitti, suomalaisten keskuudessa on talvisodan henki vaihtunut sisällissodan henkeen. Useimmat - tai ainakin ne aktiivisimmat ja äänekkäimmät - ovat löytäneet sisäisen Stasi-kätyrinsä, ja paheksuttavaahan riittää. Ruokakaupassa on riskiryhmän tunnilla liian nuoren näköisiä ihmisiä ja muilla tunneilla liian vanhan näköisiä ihmisiä! Ruokakaupan hihnaa ei desinfioida jokaisen asiakkaan välissä! Ja herrajjesta sentään, yhdessä ruokakaupassa oli vielä niitä välikapuloita, ei enää ikinä siihen kauppaan!!! Ja metsäpolulla kuljetaan rinnakkain eikä peräkkäin. Ja kalastamassakin oli useampi ihminen saman joen varrella!
Päivälenkillä koira kipitti innoissaan tervehtimään naapurin herttaista herraa ja rouvaa, jotka aina jaksavat jäädä pitkäksi aikaa rapsuttelemaan ja rupattelemaan. Nyt he eivät uskaltaneet edes hipaista koiraa (minä tietenkin pysyttelin visusti parimetrisen hihnan mitan päässä).
Tämä tuntui pahemmalta kuin mikään. Ihminen on ihmiselle tappava ase.
Ahistus. Ahistus. Ahistus.
Keuhkoja kuormittavaan jumppaan en pääse, mutta käyhän sekin kai treenistä, kun yritän lähikaupassa haalia viikon ruokatarpeet hengitystä pidättäen. Ettei vain kukaan enää yhtään hysteerisemmäksi tulisi ihan vain minun olemassa oloni takia.
Jotain hyvää kai. Kyllä tämä koronteeni on tehtävänsä tehnyt: Minä en enää tahdo poistua kotoani. En tahdo altistua yhdellekään ihmiselle. Koska vihaan ihmisiä.
Veikkaanpa, että isoon koohon löydetään lääke reilusti ennen kuin tähän tympiintyneisyyteeni ihmiskuntaa kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti