Viikot 7-8

Seuraa tunnustus.

Minä olen käynyt kuntosalilla kaikki nämä viikot. Tosin vain noin kerran viikossa entisten 5-7 kerran sijaan - salini jumppatarjonta on ollut voimakkaasti supistettua, ja kun jumppaan pääsee vain 10 osallistujaa kerralla, eivät mahdollisuudet ole olleet kovin laveat, mutta olen niitä kuitenkin parhaani mukaan hyödyntänyt. Eihän se kiellettyä olekaan missään vaiheessa ollut, jos kohta yleisen mielipiteen valossa voimakkaasti paheksuttua. Mutta minulle se on ollut ihan rehellisesti sanottuna henkireikä. En todennäköisesti olisi selvinnyt näistä koronteeniviikoista puoliksikaan näin hyvissä sielun voimissa (ruumiin voimista nyt puhumattakaan!) ilman sitä.

Ensinnäkin pääni tarvitsee rankkaa fyysistä rasitusta vähintään yhtä kipeästi kuin kroppani. Omaksikin ihmetyksekseni olen kuitenkin tottunut treenaamaan myös kotona, myös suhteellisen tiukkoja settejä. Esimerkiksi tabata sopii ihan hyvin työhuoneeseenkin; jumppasalin ja paikallisen sanomalehden yhdessä tarjoamissa stream-tallenteissa on valittavana useampikin vaihtoehtoinen ohjelma, joiden tahdissa saa vedettyä itsensä yllättävänkin piippuun. Streameja selatessani olen myös löytänyt uusia suosikkeja, joita en varmaan olisi koskaan tullut salilla kokeilleeksi mutta jotka nyt saattavat hyvinkin jäädä ohjelmaani, kuten Yogalates ja PiYo (kyllä, molemmat yhdistelevät joogaa ja pilatesta; se, miksi toisen nimi on toisin päin ja toisen toisin päin, ei ihan ole minulle valjennut, mutta molemmat ovat kivoja; ensin mainittu kevyempi ja rauhallisempi ja jälkimmäinen suorastaan yllättävän tehokas - suosittelen!).

Tärkeintä salilla käymisessä on kuitenkin se hetkellinen illuusio normaalista elämästä. Ruokakaupassa kuljen edelleen parhaani mukaan hengitystä pidättäen ja koiraa lenkittäessä väistän ihmisten katseitakin, ettei kukaan vain minun olemassa oloni takia enää yhtään enempää ahdistuisi - mutta jumppasalilla uskaltaa jopa puhua ihmisille! Koska oletusarvoisesti ne, jotka ovat sinne tulleet, eivät ole hysteerisiä. Oletusarvoisesti he ovat minun kaltaisiani. My peeps. Hengenheimolaisia. Ja tilanteessa, jossa itse tuntee olevansa marginaalisessa, voimakkaasti hyljeksityssä vähemmistössä suhteessa yleiseen mielipiteeseen, samanhenkisten ihmisten olemassaolon tiedostaminen on huomattavan arvokasta.

Yksikin vakikävijä rupatteli iloisesti kanssani ennen jumppaa - vedellen samalla henkosia astmapiipustaan. Minä hänelle ihan ääneen sanoinkin, kuinka hienoa minusta on, että hän käy salilla vaikka kuuluukin riskiryhmään. Hän totesi, että liikkumisen tärkeys ja voimaannuttava vaikutus painaa vaakakupissa paljon enemmän kuin taudin uhka. Kertoipa hän sitten vielä, että hänen tyttärensäkin on astmaatikko ja tämä jopa sairastikin Taudin joskus ihan epidemian alkuvaiheissa. Ja selvisi siitä ilman sen suurempaa draamaa.

Tämä nainen perheineen on minun sankarini. Tällaisia tarinoita me tarvitsisimme julkisuuteenkin enemmän!!!

Kuten sanottu, ilman liikuntaa pääkoppani olisi monin verroin huonommassa jamassa kuin se on nyt. Mutta enpä voi sanoa, että se silti mitenkään erityisen hyvässä jamassa olisi. Arjen surkastuneisuus ahdistaa. Suunnitelmien, odotusten ja unelmien musertuminen masentaa. Kaikenkarvaisten asiantuntijoiden lausunnot siitä, kuinka elämä on peruttu vuosiksi eteenpäin, ihan suomeksi sanottuna v*tuttavat. Jatkuuko tämä koronteenipäiväkirjani vielä viikoilla 574-576?

Minä kuitenkin yritän tehdä tietoisia valintoja. Eihän sisintään ja mielialojaan täysin voi käskyttää ja hallita, mutta jonkinlaisia ohjausliikkeitä voi pyrkiä tekemään. Minä takerrun niihin heikosti positiivisiin signaaleihin, joita valtakunnan tasolla on nyt väläytelty, enkä suostu edes lukemaan "asiantuntijoiden" spekulaatioita hätäjarrutuksista. Valitsen tuntea hyvää mieltä siitä, että jaksoin pestä tuon yhden maton höyrypesurilla, enkä uppoudu murheeseen siitä hyvästä, että todennäköisesti muita mattoja ei tänä kesänä päästäkään pesemään anoppilan rantaan, koska appivanhemmat eivät saa altistua meidän läsnäolollemme. Yritän löytää uusia sisältöjä arkeen sen sijaan, että haikailisin niiden minulta riistettyjen sisältöjen perään.

Menestys vaihtelee.

Kasvovoidenäytteet ovat jo loppu.
En vieläkään onnistu tanssija-asanassa vessapaperirulla jalkapohjan päällä.
Tässä maailmassa on tehty turkasen monta huonoa elokuvaa.
Olen pessyt puutarhakalusteet.

Yritän.

Vappuinstallaatio. Kun ensin meinaat, ettei tässä viitsi tämänkään juhlapäivän eteen mitään yrittää, ja sitten viime hetkellä kuitenkin tuumaat, että kyllä ei ruoka maistu jos ei pöydässä ole sesonkikoristeita, niin tämä on parasta mitä kahdessa minuutissa saa kokoon kyhättyä. Jotenkin suhteettoman paljon hymyisää mieltä tuotti tämäkin tyyppi.