Kesä joka ei ole sitä mitä tilattiin

Aina ei saa sitä mitä tilaa. Joskus vika on tilaajassa, joskus itsestä riippumattomissa seikoissa. Joskus se v*uttaa vähemmän, joskus enemmän. Turhaahan se on valittaa asioista, joille ei mitään mahda, kun eivät ne siitä valittamalla parane. Paljon hedelmällisempää olisi yrittää tehdä parhaansa niillä korteilla, jotka nyt sitten ovat käsiin jääneet.

Mutta silti. Kyllähän tämä kesä nyt aika auttamattoman ankealta ja ahistavalta tuntuu. It's a cruel, cruel summer.

Kesäkuun 13. päivä meidän oli määrä olla Kööpenhaminassa todistamassa Suomen jalkapallojoukkueen EM-avausta. Vaan emmepä olleet. Sen sijaan olimme koko perheen voimin perähörkkölän keskuskentällä kansallisen jalkapallon 7-divisioonan harjoituspelissä, isä ja poika kentällä ja minä kentän laidalla (paikalla oli lisäkseni kaksi muuta katsojaa, joten ei syytä hysteriaan, kokoontumisrajoitusten rajoissa pysyttiin). Ihan melkein sama asia...

Laihaksi lohduksi kerrottakoon, että poika teki kotijoukkueen ainoan maalin (vastapainoksi kerrottakoon, että vastustaja latoi niitä maaleja kymmenkunta). Se oli hänen ensimmäinen maalinsa miesten sarjassa, hieno laukaus olikin, mistä minä häntä asianmukaisesti onnittelin. Maalia lähietäisyydeltä todistanut isä sen sijaan ei asiasta numeroo tehnyt. Mitäpä sitä hämäläinen mies poikaansa julkisesti kehumaan, luulee joku pian pehmoksi. Vasta pari tuntia pelin jälkeen kuului kotisohvan nurkasta murahdus: "Olisko sun pitäny pyytää se pelipallo ittelles muistoks." Siinä se nyt tuli, miähenkiälellä ilmaistuna: Hieno suoritus poikani, olen sinusta ylpeä. Onneksi meillä on tulkki perheessä.



Juhannusta meidän puolestaan piti viettää Waikiki Beachilla, Havaijilla. Vaan emmepä olleet sielläkään, emme. Sen sijaan turvauduimme perinteiseen vaihtoehtoon eli miähen lapsuudenmaisemiin. Koska näitä varasuunnitelmia tehdessämme emme olleet ihan varmoja ikäihmisiin liittyvistä koronaeristyssuosituksista (itse asiassa en ole ihan täysin selvillä niistä vieläkään - saisiko niitä kotonaan asuvia seniorikansalaisia nyt jo tavata ihan sisätiloissakin?), sovimme majoittuvamme miähen veljen luona emmekä hänen vanhemmillaan.

Tämä lankola (kyllä, puolison veljestä käytetään nimitystä lanko, piti ihan tarkistaa!) oli kylläkin aika lailla parasta, mitä tämänhetkisillä korteilla oli pelattavissa, joten sikäli pitää kyllä olla kiitollinen, että olimme sinne tervetulleita. Eläinrakkaille kaupunkilaisvieraille riitti ihasteltavaa: oli kanoja ja lampaita, jopa pikkuruisia kissanpoikasia. Koiralla oli seurana karvaserkku, jonka kanssa se tulee tosi hyvin juttuun, ja lisäelämyksenä ensikontakti kissoihin (pitihän sen ottaa kahdelta eri kissalta kuonoon, ennen kuin uskoi, ettei niitä kannata lähestyä). Teini sai ajella mönkijällä ja kalastaa läheisellä lammella kaikessa rauhassa. Miäs marinoitui paljussa. Ruokapöydän antimet olivat lähes kaikki kilometrin säteeltä peräisin; suurimpana poikkeuksena erään nimeltä mainitsemattoman urbaanin kermap*rseen makkarat, kun tämä samainen nimeltä mainitsematon useinkin lähiruoasta paasaava wannabe-viherpiiperö ei oikein riistalihasta piittaa. Maistoin kyllä urheasti peuraa, ja ihan auliisti voin myöntää, että olihan se ihan valtavan herkullista.

Kypsässä seitsemän vuoden iässä koira vihdoin hiffasi olevansa paimenrotua ja komensi tomerasti lambot läjään!

Yksi Havaijin-matkan odotetuimmista ohjelmanumeroista oli se, että pojan oli määrä päästä taas lämmittelemään Balilla syttynyttä surffauskipinää. Vaan nytpä surffilauta vaihtuikin sup-lautaan. Ja kipinä roihahti äiti-ihmiseen. Olen jo pitkään halunnut kokeilla suppailua, mutta jotenkaan en ole saanut aikaiseksi edes lomakohteissa ottaa lautaa vuokralle. Mutta nyt kun sellainen oli käytettävissä, lähdin innosta piukkana vetten päälle. Minuahan ei varsinaisesti tunneta suurena koordinaatioihmeenä, mutta sup-laudan kanssa pääsin sangen nopeasti sinuiksi. Vankalla laudalla tasapainoilu ei ole ollenkaan vaikeaa, ja kyllä sen ohjaaminenkin alun ihmettelyn jälkeen alkoi jotenkuten sujua. Innostuinpa saman tien kokeilemaan laudan päällä yksinkertaisia joogaliikkeitäkin, ja sekös vasta ihanaa oli! Joogassahan on (ainakin minun mielestäni) ennen kaikkea kyse tasapainosta ja keskittymisestä, ja keinuva lauta toi tähän hienon lisäulottuvuuden. Menetin saman tien sydämeni tälle harrasteelle!

Aloitin aurinkotervehdyksillä - olipahan kerrankin mitä tervehtiä! - ja toisena päivänä seisoin jo parit soturitkin.

Kun teimme kotiin lähtöä, miähen veljen tytär kysyi: "Tuleeko teillekin nyt sitte palju ja sup-lauta?" Omaa lautaa minun tuskin kannattaa hankkia, kun sitten kai pitäisi rakentaa tekojärvikin sille temmellyskentäksi, mutta heti tämän jutun julkaistuani aion kyllä ottaa selvää, mistä täällä päin voi vuokrata lautoja. Kuka lähtee melontalenkille kaveriksi?

(Ja mitä siihen paljuun tulee, niin en mene vannomaan, mitä tuo miäs tuossa vieressä omalla koneellaan parhaillaan oikein klikkaileekaan...)