Matka Havaijille on ollut pitkäaikainen unelmamme. Sen toteuttaminen kävi vihdoin mahdolliseksi kesällä 2020 – paitsi ettei sitten käynytkään, kiitos maailmanlaajuisen pandemiahysterian. Nielimme todella karvaan pettymyksen ja teimme uudet varaukset kesälle 2021 – vain pettyäksemme jälleen. Vaan tokihan unelmien saavuttaminen useinkin edellyttää sinnikkyyttä, joten ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Ja niin vain kolmas kerta toden sanoi: tällä kertaa pääsimme kuin pääsimmekin matkaan! Voitte uskoa, että fiilis oli sanoinkuvaamaton!
Havaijihan on Suomesta katsottuna jotakuinkin niin kaukana kuin vain mikään paikka voi olla, joten matka sinne on auttamatta pitkä ja raskas: siirtymä kotiovelta kohteeseen kesti kaikkiaan 29 tuntia, joista n. 17 tuntia oli lentokoneessa istumista (ja siihen sisältyi myös vähintään riittävästi ylimääräistä draamaa, mutta siitä kerron joskus toiste). Häkellyttävän -13 tunnin aikaeron ansiosta olimme kuitenkin perillä ikään kuin viitisen tuntia ensimmäisen lentomme lähdön jälkeen. Pari ensimmäistä päivää meni jossain määrin jet lagin tuottamassa aivosumussa, mutta aika hyvin kuitenkin pystyimme toimimaan paikallisessa rytmissä heti alusta alkaen. Moni varmasti pitää moista matkantekoa järjettömänä, mutta meidän mielestämme kohde oli kaiken vaivan arvoinen!
Hilton Hawaiian Village
Kun kerran lähdimme unelmaamme toteuttamaan, päätimme valita majapaikaksemme yhden Honolulun ikonisimmista hotelleista, Hilton Hawaiian Villagen. Laatuviihteen ystävät, jotka ovat katsoneet Havaiji 5-0 -sarjaa, tunnistavat hotellin oitis yhden rakennuksen seinää koristavasta muraalimosaiikista (se on maailman suurin mosaiikki). Tosin ”hotelli” ei ehkä ole ihan oikea sana kuvaamaan tätä majoitusliikettä; osuvampi ilmaisu olisi englanninkielisen nimen mukaisesti ”kylä”. Kokonaisuus on käsittämättömän kokoinen: lähes 9 hehtaaria maa-aluetta, 8 tornitaloa, yli 3000 huonetta, n. 20 ravintolaa, 90 kauppaa, 6 uima-allasta, oma pieni laguuni… Kaiken kaikkiaan siis selvästi suomalaista peruspikkukaupunkia isompi paikka.
Onhan se hotellialue hieno, sitä ei käy kieltäminen. Alueella on runsaasti vesielementtejä, pieniä lampia ja jokia, joissa uiskentelee valtavan kokoisia koikarppeja ja söpöjä kilpikonnia sekä pulskia sorsia ja muita kauniita lintuja, ja kylänraiteilla riittää iloista kuhinaa. Ja se kuuluisa mosaiikki on totta tosiaan luonnossa vielä monin verroin vaikuttavampi kuin telkkarissa! Sijainti suoraan rannalla on myös miellyttävä asia.
Suurella koolla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: uima-altaat (jotka ovat sivumennen sanoen sangen pieniä; jopa Waikiki Beachin suurimmaksi altaaksi mainittu Super Pool on useimpiin kokemiimme lomahotelleihin verrattuna pahainen pesufati) ovat turismoa täynnä kuin sillipurkit eikä niiden laitamilta juuri vapaita aurinkotuoleja löydä, ja kaikkia palveluita joutuu jonottamaan tuskastuttavan kauan. Lisäksi Hilton on suuressa viisaudessaan päättänyt karsia toimintakulujaan harventamalla siivousta: huoneet siivotaan vain joka neljäs päivä! Ei siksi, en minä todellakaan kaipaa uusia pyyhkeitä tai lakanoita joka päivä ja olen täysin kykenevä petaamaan oman vuoteeni, mutta kyllä ne roskakorit voisi tyhjentää ja enimmät aurinkorasvan roiskeet pyykäistä pinnoilta kernaasti päivittäin. Minkäänlaisia käytännön palveluita, kuten vaikkapa apua matkalaukkujen raahaamisessa tai taksin tilaamisessa, on myöskin ihan turha toivoa.
Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että vaikka hotellissa kyllä kelpasi asustella, ei se ihan kulttimaineensa eikä varsinkaan huomattavan suolaisen hintansa väärti ole.
Rantaelämä
Kun Waikiki Beachia aikanaan alettiin kehittää lomakohteeksi, rannassa ei itse asiassa ollut jyvääkään hiekkaa – legendaarinen hiekkaranta koostuu kokonaisuudessaan muualta tuodusta hiekasta! (Tämänkin kiehtovan faktan, kuten monia muitakin vastaavia, kuulin turistioppaalta, josta kerron myöhemmin lisää.) Kuivan maan osuus on siis pehmeää hiekkaa, mutta merenpohjaa peittävät enimmäkseen pienet kivet ja jopa terävät korallit, joten kannattaa varoa askeleitaan, kun menee uimaan. Mutta uimaan kannattaa ehdottomasti mennä! Tyynenmeren vesi on ylellisen lämmintä, ja aallonmurtajien ansiosta rannassa ei ole suuria aaltoja. Tosin Tyynenmeren lisäksi rannassa velloo myös se iänikuinen ihmismeri, mutta kyllähän valtameressä tilaa riittää.
Havaijihan tunnetaan surffauksen tyyssijana. Oahun parhaat surffausrannat ovat saaren pohjoisosassa, ja paras surffaussesonki on talvella; näin kesäaikaan aallot ovat tosisurffareille ihan liian vaisuja. Aloittelijoiden sen sijaan kelpaa harrastella surffausta vaikka Waikikilla. Edellä mainittujen aallonmurtajien vuoksi tosin surffivesille päästäkseen täytyy ensin meloa laudan kanssa sen verran reipas rupeama, että heikompikuntoiset eivät edes jaksa perille asti tai jos jaksavatkin, eivät rahkeet enää riitä aalloilla ratsastamiseen. Meillähän poika ihastui surffaukseen jokunen vuosi sitten Balilla, ja hän lähtikin innokkaana verestämään taitojaan. Siinä koeteltiin urheilijanuorukaisen kunnon lisäksi vanhempien hermoja ja luottamusta, kun sangen kokematon surffari katosi jopa laadukkaan kameran zoomin ulottumattomiin. Aika pian poika kuitenkin jo meloi rättiväsyneenä takaisin, kertoi saaneensa pari aaltoa laskettua mutta luovuttaneensa sitten, kun sopivaa kaistaa ei oikein löytynyt; lähempänä rantaa olevalla surffausalueella oli lukuisia hänen kaltaisiaan aloittelijoita, joihin oli tietenkin hyvä pitää turvaväliä, ja kauempana taas surffasivat kokeneemmat paikalliset, joiden jalkoihin ei haluttanut lähteä pyörimään. Valitettavan vaisuksi jäi siis surffauskokemus tällä kertaa.
Minä puolestani olen aivan hurahtanut sup-lautailuun, ja etukäteen haaveilinkin suppailevani vaikka päivittäin. Tämä into laantui äkkiä nähtyäni lautojen hinnat: tunnin suppailusta sai pulittaa viisikymppiä (eli neljän tunnin lautavuokrilla saisi jo Suomesta ostettua oman laudan)! Yhtenä päivänä kuitenkin otin laudan ja lähdin vesille. Meno ei kuitenkaan ollut erityisen miellyttävää, sillä kovassa tuulessa ja isohkoissa aalloissa en juurikaan uskaltanut nousta seisomaan laudalla vaan jouduin melomaan istuallani (mikä on noloa). Olin juuri valmis julistamaan sen kaikkien aikojen surkeimmaksi suppailuksi, kun näin sen: ihan vieressäni, alle metrin päässä, oli iso merikilpikonna!!! Siinä se pulikoi, heilutteli eviään ja nosteli päätään pinnalle hengittääkseen. Ja äkkiä pystyinkin täysin varmasti julistamaan sen kaikkien aikojen parhaaksi suppailuksi. Elämys oli yksi koko elämäni huikeimmista!
Kalastus
Ne, jotka ovat aiempia matkakertomuksiani lukeneet, osasivat varmasti jo odottaakin tätä kappaletta. Tietenkin meidän piti päästä marliinijahtiin. Onnistuimme varaamaan kalareissun sangen laadukkaalla veneellä, jossa oli asiantunteva ja mukava miehistö, tasokkaat välineet ja kelpo kajuutta kalastuksen lomassa lepäilyä varten. Ainoa huono puoli oli, ettei aamuviidestä alkuiltapäivään kestäneeseen reissuun sisältynyt mitään tarjoiluja (oletan tämän olevan lainsäädäntöperäistä), joten meidän piti ottaa omat eväät mukaan. Laskelmoimme, että niin aikaisin aamulla tuskin olisi kummoinenkaan nälkä ja sitten taas avomerelle päästyä todennäköisesti ainakin miäs ja poika olisivat niin merisairaita (heillä valitettavasti on vahva taipumus siihen), ettei ruoka maistuisi. Ja reissulta paluu osui normaaliin lounasaikaan, joten kunnon ruokaa saisi sitten heti maissa. Näin ollen varasimme evääksi vain yhdet voileivät ja yhden törpöllisen sipsejä. Tämä osoittautui pahaksi virhearvioksi.
Meren ja tuulten jumala Kanaloa nimittäin suosi meitä ja merenkäynti oli todella säyseää. Nautiskelimme voileipämme aamiaiseksi pian satamasta lähdettyämme ja jäimme odottamaan kalatapahtumia. Niitä olikin ihan mukavasti: Kannelle asti saatiin ensin pojan kelaamana muutaman kilon mahi-mahi ja sitten miähen nostama 10-kiloinen tonnikala. Parin karkuun päässeen mahi-mahin jälkeen poika pääsikin kunnon taistelun makuun, ja ammattimaisen kelaustoiminnan päätteeksi kannelle nousi peräti 40-kiloinen tonnikalan mötkäle. Koska kalaonni oli niinkin hyvin myötä, kapteeni ei malttanut suunnata rantaan alkuperäisen retkiajan päätyttyä, vaan lopulta pyörimme merellä kymmenkunta tuntia eli saimme täyspitkän retken puolikkaan hinnalla. Fiilis olisi ollut mitä mahtavin, ellei nälkä olisi kurninut vatsassa pahemman kerran. Mutta kun sitten rantaan päästyämme taapersimme lähiostarille ja saimme ahdettua kupumme täyteen kanansiipiä, pystyimme toteamaan, että olipas harvinaisen hieno kalareissu se – vaikka marliinit jäivät vieläkin narraamatta.
Pearl Harbor
Pearl Harbor on paikka, jossa tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet merkittävästi maailmanhistorian kulkuun. Se on ehdoton vierailukohde sotahistoriasta kiinnostuneille – ja ihan kaikille muillekin. En nyt (tämän enempää) lähde avaamaan, mitä mieltä olen siitä, että väkivalta tuntuu olevan niin elimellinen ja itsestään selvänä pidetty osa amerikkalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, mutta sanonpa vain, että Pearl Harbor voidaan varmasti nähdä joko kunnianosoituksena sotavoimalle tai sitten muistutuksena siitä, ettei kenenkään koskaan missään pitäisi sotavoimaa käyttää. Itse kuulun vahvasti jälkimmäiseen koulukuntaan!
Alueella on neljä erillistä kohdetta, joihin voi ostaa erillisiä lippuja tai kaikkiin oikeuttavan yleislipun. Kohteiden välillä liikutaan bussilla; omin päineen ei alueella saa vaeltaa, koska Pearl Harbor on edelleen toiminnassa oleva sotilastukikohta.
Sukellusvenemuseossa esitellään vedenalaista sodankäyntiä ja sen merkitystä kautta aikain, ja kävijät pääsevät tutustumaan myös USS Bowfin -sukellusveneeseen. Minulle ahtaanpaikankammoiselle sukellusvene on todennäköisesti kauhistuttavin kuviteltavissa oleva kapistus, mutta aiheeseen tutustuminen oli silti mielenkiintoista ja avartavaa (heh, hassu sanaleikki sinänsä).
USS Missouri -sota-alus oli tositoimissa aina toisesta maailmansodasta Persianlahden sotaan asti. Melkoinen työura! Aluksella pääsee kiertelemään ja eläytymään miehistön olosuhteisiin, mutta sen ehdottomasti tärkein ja koskettavin paikka on se kohta, jossa allekirjoitettiin Japanin antautumisasiakirja eli toisen maailmansodan päättänyt rauhansopimus. Myös itse sopimusasiakirjat ovat nähtävillä.
USS Missouri on sijoitettu niin, että se ikään kuin vartioi meren pohjassa lepäävää sisaralustaan USS Arizonaa, joka upposi japanilaisten pommituksessa. Arizonan päälle on rakennettu muistomerkkirakennus, johon pääsee itse asiassa ilmaiseksi, kunhan varaa lippunsa riittävän hyvissä ajoin etukäteen ja/tai jaksaa jonottaa tuntikausia hajapaikkaa laivassa. Se on ymmärrettävästi lähestulkoon pyhiinvaelluskohde amerikkalaisille, joten me jätimme jonottamisen heille ja tyydyimme katselemaan sitä vain Missourin kannelta käsin.
Ilmailumuseossa voi ihastella eri aikojen lentokoneita muutamassa eri hangaarissa, joista yhden ikkunoissa on edelleen jäljellä alkuperäisiä luodinreikiä japanilaisten tulituksesta toisen maailmansodan ajalta. Yhdessä hangaarissa on myös lentosimulaattori, johon poika houkutteli minut mukaansa. ”Tule nyt mutsi, vietettäis kerrankin laatuaikaa yhdessä!” Minä suostuin kuvitellen, että kyseessä olisi jonkinlainen G-voimia demonstroiva huvilento, mutta sehän olikin sellainen sotapelisimulaattori, jossa minun olisi pitänyt osata ampua vihulaisia samalla, kun poika kieputti ja keikutti konetta kuin mikäkin Maverick. Kiljuin ja kiroilin suurimman osan ajasta, että ”Suorista nyt tämä vehje s*tana, mehän pudotaan ihan just!” enkä tietenkään saanut yhtäkään kohdetta edes tähtäimeeni. Fiilis ei ollut lennon jälkeen mitenkään muikea – mutta arvatkaapa, kuinka muikeaksi se muuttui, kun näin miähen hekottavan vatsa kippuralla ja esittelevän valokuvia lentotuokiostamme. En ollut tajunnut, että kopin sisällä oli kameroita, jotka välittivät suorituksemme koko hangaarin väelle, ja karjuntanikin kuulemma kaikui iloisesti kaikelle kansalle, koska koppi ei ole äänieristetty. Eipä ole hetkeen hävettänyt yhtä paljon… Sanotaanko, että jos Top Gunista tehdään vielä kolmososa, meitsi pysyy edelleen tukevasti katsomon puolella!!!
Meidän Pearl Harbor -käyntimme hienoin elämys ei kuitenkaan perustunut alueen vakiokalustoon vaan suorastaan peikkomaiseen flaksiin. Kyseessähän tosiaan on täysin toimiva sotilastukikohta, ja käyntimme aikaan meneillään oli monen maan yhteinen sotaharjoitus. Osana sitä juuri meidän paikalla ollessamme satamaan lipui USS Abraham Lincoln, supercarrier eli suomeksi ihan jäätävän kokoinen lentotukialus. Se oli todellakin mieleenpainuva, kerta kaikkiaan huikea näky!
Kun katsot kuvaa tarkkaan, näet kannella seisovan miehistön.
Kun katsot vielä tarkemmin, näet kannelle pysäköidyt lentokoneet.
Tämä auttanee hahmottamaan paatin kokoa!
Oahun pohjoisosa
Olimme etukäteen suunnitelleet vuokraavamme yhdeksi päiväksi auton ja kiertävämme sillä saaren pohjoisosan kauniita luonnonnähtävyyksiä. Mitä enemmän perehdyimme erilaisiin esittelyteksteihin ja -videoihin, sitä enemmän ajatus alkoi kuitenkin epäilyttää. Ensinnäkin autonvuokraus on Havaijilla huomattavasti kalliimpaa kuin muualla Yhdysvalloissa, ja lisäksi pysäköinti näyttäisi olevan Oahulla kokonaisvaltainen ongelma: pysäköintipaikkoja on vaikea löytää ja ne maksavat maltaita. Ja tietenkin vieraassa ympäristössä autosuunnistaminen on aina jossain määrin stressaavaa. Näin ollen päädyimmekin kliseiseen turistimaiseen ratkaisuun ja lähdimme omatoimiajelun sijaan opastetulle bussikierrokselle.
Ja kyllä muuten oli hyvä idea!
Oppaamme Jo-Jo oli huipputyyppi, jolla riitti faktoja ja legendoja (”tädeiltä ja sediltä kuultuja juttuja, joita ei välttämättä kannata ihan sellaisinaan uskoa”, kuten hän asian ilmaisi) koko päiväksi – jopa minun kaltaiseni karjalaistytön täytyy nostaa hattua ihmiselle, joka jaksaa puhua käytännössä tauotta 11 tuntia! Opimme valtavasti mielenkiintoisia asioita Havaijin historiasta (jossa on yllättävän paljon yhteistä Suomen kanssa: pieni kansa isompien puristuksessa), kulttuurista, perinteistä, kasveista ja eläimistä… Tiedän nyt Havaijista paljon enemmän kuin varmaan mistään aiemmasta matkakohteestamme. Ei pitäisi koskaan väheksyä ammattilaisen työn arvoa!
Retkeen mahtui melkoinen määrä pysähdyspaikkoja. Pikaisilla valokuvauspysähdyksillä pääsimme ihastelemaan kuuluisia rantoja, joista yhdellä näimme myös useita suuria merikilpikonnia. Palin näköalapaikalta avautui huikea näkymä alla olevaan laaksoon, mutta minusta näköalapaikalla melkeinpä kiehtovinta oli hurja tuuli, joka meinasi viedä tukan päästä ja kameran kädestä. En varmaan koskaan ole kokenut sellaista puhuria!
Näkymä Palin näköalapaikalta
Halona Blowhole. Aalto ohjautuu kalliossa olevasta aukosta kuin geysir.
Kauniissa Byodo-In-buddhalaistemppelissä sai soittaa suurta kelloa, jonka kumahdus puhdisti soittajansa kaikesta negatiivisesta energiasta. Ei siksi, että minussa olisi kamalasti negatiivista energiaa koko reissun aikana ollut, mutta ajatus on minusta silti niin kaunis, että haluan uskoa sen toimivan.
Retken pääkohde oli Waimean luonnonpuisto vesiputouksineen. Satumaisen kauniin metsän läpi kulkeva, noin mailin mittainen kävelytie johtaa vesiputoukselle, jonka muodostamassa altaassa saisi myös uida. Me osuimme paikalle sen verran kuivaan aikaan, että vesiputous oli aika hentoinen puro, emmekä myöskään heittäytyneet uimasille, mutta ihanista luonnonmaisemista nautimme täysin rinnoin.
Retken viimeinen kohde oli Dole-ananasplantaasi. Opimme, että vielä 1800-luvulla Havaiji oli maailman ylivoimaisesti suurin ananaksen tuottaja, mutta kun saaret liitettiin Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisen työlainsäädännön alaisuuteen, tilanne muuttui täysin. Kun ananasmogulit tajusivat, että työläisille pitäisi oikein maksaa palkkaakin siitä rankoissa olosuhteissa tehtävästä raskaasta työstä, he siirsivät vähin äänin tuotannon Etelä-Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan, maihin, joissa ei ihmisoikeuksista tehdä turhaan numeroa. Siinäpä ajattelemisen aihetta, kun ensi kerran miettii, pitäisikö laittaa ananasta pizzaan… No, riistohedelmä tai ei, herkullistahan ananas on, ja Dolen plantaasilla sitä on tarjolla mitä moninaisimmissa muodoissa. Ehkä koko reissun suurin makuelämys oli Dole whip, pelkästä ananaksesta ja sokerista tehty täysin vegaaninen jäätelö, jota ei ikinä uskoisi kermattomaksi. Voin suositella myös ananaksella glaseerattuja pähkinöitä, joita saa ostaa tuoreeltaan paahdettuina ja lämpiminä. Plantaasin valtavasta kaupasta voi tehdä tuliaishankintoja vaikka koko suvulle, kunhan vain luottokortissa riittää vääntöä – hintataso on aika järkyttävä jopa yleisesti kalliin Havaijin mittakaavassa. Lisäksi plantaasilla pääsee tietenkin ihailemaan erilaisia ananasviljelyksiä, ajelemaan minijunalla ja samalla kuulemaan ananaksen historiasta sekä seikkailemaan maailman suurimmassa sokkelossa. Kaikesta kaupallisuudestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen kohde!
Jotain muuta mitä
Honolulu on samaan aikaan yli 300 000 asukkaan urbaani koti ja miljoonien turistien rantalomakohde. Siellä voi grillata itseään rantahiekalla, surffata, uida, syödä huippuravintoloissa, tehdä laatuostoksia merkkiliikkeissä tai löytöjä halpiskaupoissa – ja kaikki tämä on kävelyetäisyydellä! Itse nautin kaikista edellä mainituista asioista, mutta tiedättekö, mikä minusta oli lopulta kaikkein ihaninta Honolulussa? Puut! Reitti hotelliltamme keskustan ravintoloiden ja kauppojen ääreen vei puiston halki, enkä vain voinut lakata henkäilemästä sen puiston puiden kauneutta. Apinanleipäpuu, kultasadekassia, liekkipuu, makkarapuu, hibiskus… Sydämeenkäyvää ihanuutta!
Havaiji on paljon muutakin kuin Honolulu tai Oahu. Itse asiassa saaristoon kuuluu peräti 145 saarta, joista pääsaaria on kahdeksan. Saarelta toiselle pääsisi kätevillä lentoyhteyksillä, mutta valitettavasti meidän budjettimme ei enää siihen venynyt. Jopa suomalaisesta näkökulmasta karmaisevan korkea hintataso onkin Havaijin suurin miinuspuoli, ja toiseksi suurin on valtava turistimäärä ja siitä auttamatta seuraava tuskastuttava jonottaminen ihan joka paikkaan. Mutta jos näiden epäkohtien kanssa pystyy elämään ja istumalihakset kestävät siirtymän maailman toiselle puolen, voin kyllä todella lämpimästi suositella Havaijia lomakohteena!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti