sunnuntai 16. maaliskuuta 2008

Kap Verde - hyvällä tuulella

Kap Verde on piskuinen saarivaltio Afrikan rannikolla. Maan nimi, portugaliksi Cabo Verde, tarkoittaa vihreää niemeä. Suhteellisen mielikuvituksellinen nimi paikalle, joka muistuttaa todella elävästi kuunmaisemaa: hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa. Ei mitään muuta kuin hiekkaa, mustaa vulkaanista hiekkaa ja paratiisinvalkoista rantahiekkaa. Ei oikeastaan kasvin kasvia missään muualla kuin hotellialueilla.

No joo, Kap Verde koostuu kymmenestä saaresta, ja on niistä osa vehreitäkin, jopa maanviljelyksen mahdollistavia. Meidän kohteemme, Salin saari, kuitenkin oli silkkaa hiekkaa. Tai oppaan sanoja lainatakseni ”ei ihan pelkkää hiekkaa sentään, on täällä suolakaivos", siitäpä saari on saanut nimensäkin (sal - suola). Maisema oli minusta valloittava, kiehtova, omalaatuisella tavalla kauniskin. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään vastaavaa (sanotaan, että Kanarian saarista Fuerteventura on samankaltainen, mutta sielläkään en ole koskaan käynyt).

Vaikka Kap Verde sijaitsee kaukana etelässä, sää siellä ei ole yhtä tukahduttavan kuuma kuin esimerkiksi edellisissä lomakohteissamme Karibialla ja Thaimaassa. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea tuuli. Miettikää itse: littana, halkaisijaltaan parinkymmenen kilometrin kokoinen saari, pohjoisessa parintuhannen kilometrin päässä Kanariansaaret, idässä n. 600 kilometrin päässä Afrikan manner (Senegal), lännessä tuhansien tuhansien tuhansien kilometrien päässä Brasilia, etelässä... no varmaan etelänapa siellä jossain. Joten saarillahan tuulee. Aina. Kovaa. Noista aikaisemmin listaamistani matkavarusteista sanottakoon sen verran, että pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta olisi saanut olla mukana enemmänkin, kun taas se suurella vaivalla laukkuun survomani hattu oli täysin turha. Jos sen olisi rannalla päähänsä painanut, olisi seuraava havainto siitä todennäköisesti tehty Senegalissa tai Brasiliassa… Mutta onneksi tuuli myös lievensi auringon porotusta siinä määrin, ettei akuuttia auringonpistoksen vaaraa ollutkaan.

Mutta vaikka tuuli lämpötilaa hieman viilensikin, auringon säteitä se ei silti puhaltanut mennessään. Minäkin sain heti ensimmäisenä päivänä napakan muistutuksen siitä, että lomallahan ei kelloa käytetä: kellon ranneke hiulasi aurinkovoiteen pois ja ranteeni kärvähti. Kap Verden virallinen motto on NO STRESS – ja silti heti kärkeen meikäläinen polttaa hihansa! Ja sitten vielä kameraltakin paloi käämit: toisena iltana yritin ottaa miähestä kuvaa rantaravintolan tunnelmallisessa kynttilänvalossa, mutta kamera ei inahtanutkaan. Eikä sen koommin enää koko loman aikana. Harmittava takaisku sinänsä, mutta onneksi suomalaiset insinöörit ovat niin kovin taitavia – miähen kommunikaattorilla saatiin sentään jonkinlaisia kuvamuistoja tallennettua. No stress.

Puolisoni on henkeen ja vereen kalamies, joten syvänmerenkalastus kuului itsestäänselvänä lomaohjelmaamme, aivan kuten edellisilläkin lomilla. Minähän en kaloista piittaa, mutta mukaan lähdin tietenkin – mikäs siinä, leppoisa aamupäivä merellä… No ei ihan. Mainitsinko jo, että saarilla tuulee? No arvatkaa vain, kuinka paljon tuuli avomerellä! Merenkäynti oli jotain käsittämätöntä, kertakaikkiaan järisyttävää. Ei sinänsä mitään uutta meille, aika samanlaista höykyytystä oli myös Karibialla pari vuotta sitten, mutta ei tuollaiseen kuitenkaan ihan vähällä totu. Kaikki muut venekuntamme jäsenet minua lukuunottamatta voivat pahoin, komeassa kaaressa lensi laatta laidan yli. Minulla taitaa olla melkoinen teräsvatsa, sen puoleen en ollut keikutuksesta millänikään. Päinvastoin, kunhan taas totuin ja opin luottamaan siihen, että se purkki tosiaan pysyy pinnalla, suorastaan nautin meiningistä. Ihan kuin olisi saanut ajella neljä tuntia putkeen vuoristoradalla, jonottamatta välillä! Ja saatiinhan reissulla lopulta kaksi komeankokoista tonnikalaa. Ja väriä nahkaan - minun tapauksessani kirkkaanpunaista. Retkelle lähdettiin aikaisin aamulla ja ajattelimme laittaa aurinkorasvaa vasta veneessä. No, kuten arvata saattaa, se ei sitten tullut kysymykseenkään, kun jokaisella liikenevällä ulokkeella – melkeinpä hampaat mukaan lukien – piti kaikin voimin roikkua kiinni jossain kiinteässä rakenteessa, ettei olisi singahtanut Atlanttiin (niin, ihan kuin olisi saanut ajella neljä tuntia putkeen vuoristoradalla – ilman turvakaaria!). Mutta kävipä se hyvästä lihaskuntotreenistä sitten. No stress.

Seuraavan päivän lihaskuntotreeni saatiin saarikierroksella, jeepin takaloosterissa pomppiessa. Ihan yhtä hurjaa ei meininki ollut kuin merellä, mutta riittävästi ryttyytystä kuitenkin, ja vauhdin hurmaa. Kävimme tutustumassa paikalliseen päiväkotiin ja kouluun, joita matkanjärjestäjä tukee (tämä onkin sitten ainoa asia, josta kyseinen pulju minulta saa irtopinnoja!). Oli kiinnostavaa ja ilahduttavaa kuulla, että Kap Verdessä on kuusivuotinen oppivelvollisuus ja ilmainen kouluruokailu. Koulutusta on tarjolla yhteensä 12 vuotta, ja valtio korvaa vielä mahdolliset yliopisto-opinnotkin ulkomailla, jos opiskelija valmistuttuaan palaa kotisaarilleen (Kap Verdelläkin toimii pari tiedekuntaa käsittävä yliopisto, mutta esim. lääkäreiden on kouluttauduttava ulkomailla). Tämän perusteella vaikuttaa siis siltä, että maan tulevaisuus on ihan hyvissä kantimissa, eikähän Kap Verdeä enää nykyäänkään luokitella kehitysmaaksi, vaikka työttömyysaste toki onkin korkea, keskimääräinen palkkataso suht. alhainen (varsinkin korkeaan hintatasoon verrattuna) ja virallisesti köyhien määrä aika suuri.

Lisäksi saariretkellä käytiin katsomassa paikallista luonnonihmettä, Sinistä Silmää (joka ei juuri siihen aikaan päivästä ollut ihme-formaatissaan vaan pelkkä 11-metrinen kuoppa kalliossa), tyypillistä kangastusilmiötä (jota ei hiekkamyrskyn takia oikeastaan ilmennytkään), paikallista kaupunkia (jossa ei ollut mitään nähtävää) ja sitä suolakaivosta, jossa olisi päässyt Kuollutta merta vastaavaan suolajärveen kellumaan. Hauska liikeidea kyllä kaivosten pitäjältä: uimaan pääsi kyllä ilmaiseksi, mutta makeavesisuihkusta sen jälkeen piti maksaa! No me jätimme joka tapauksessa suolakylvyn väliin, mutta ostimme kotiin tuliaisiksi ihonkuorintasuolaa. Ihan mielenkiintoinen oli retki, vaikkei mitään erityisen suuria elämyksiä tarjonnutkaan. No stress.

Niinä päivinä, joina ei ollut varsinaista ohjelmaa, oli sitten no stress -meininkiä koko rahan edestä. Aamupäivät loikoilimme hotellin altaalla välillä torkkuen, välillä lueskellen, säännöllisesti raikasta colaa siemaillen. Tarpeeksi loikoiltuamme suuntasimme rannalle käveleskelemään. Aivan hotellimme vieressä oli hiekkadyyni, johon ihastuin ikihyvikseni. Dyynillä kiipeily oli mielestäni melkeinpä matkan parasta antia! Dyynin hiekka oli tiivistä, ei upottanut kovin syvästi, mutta tuntui kuitenkin samettisen pehmeältä jalan alla. Tietyssä kohdassa dyyninrinnettä näytti aivan siltä, kuin olisi ollut maailman laidalla: edessä yläpuolella kaareva dyyninhuippu ja sen takana pelkkää sinistä taivasta. Mieletön fiilis! Olisin jaksanut kiipeillä, hypähdellä ja juoksennella pitkin dyyniä varmaan loputtomiin.

Kun iltapäivä alkoi viilentyä iltaan, oli aika kuurata aurinkorasvat ja hiekanjyvät irti nahasta ja pukeutua. Nautimme drinkin, pari hotellin aulabaarissa (neljäntenä päivänä opin tilaamaan kaksi pina coladaa portugaliksi ja sain baarimikolta iloiset kehut ääntämyksestäni) ja kävimme pelailemassa pöytätennistä, ilmakiekkoa ja biljardia. Illan hämärtyessä söimme sitten päivällisen ja jatkoimme illanviettoa drinkkejä siemaillen, hotellin show-ohjelmaa seuraten (se oli kyllä niin amatöörimaista, ettei se ollut enää edes hellyttävää vaan ihan rehellisesti sanottuna aika karmaisevaa katsottavaa) tai live-musiikkia kuunnellen, kävinpä minä parina iltana karokeakin laulaa luikauttamassa.

Kuulostaako lomalta? No sitä se oli. L-O-M-A-A. No stress.

Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia Oivalluksia. Hetkiä, joina tajuaa, että juuri sillä hetkellä ei elämässään kaipaa eikä tarvitse mitään muuta kuin juuri sitä hetkeä. Tällaisia Hetkiä mahtui lomaan useita:
  • Loman ensimmäinen ilta. Istun ulkoilmabaariin suojaan viileältä iltatuulelta, siemaisen drinkkiä ja tajuan, että mitään muuta ei tarvitse tehdä eikä ajatella. On vain minä, drinkki, ympärillä monikielinen puheensorina ja hämärtyvä ilta. Tämän tunteen koin siitä lähtien aivan jokaisena iltana.
  • Kiipeän dyynin laelle, nojaan tuulta vasten, levitän käteni ja syleilen maailmaa. I'm on the top of the world.
  • Katselen miästäni, jonka kasvot loistavat täydellistä, vilpitöntä, poikamaista riemua hänen seisoessaan nilkkojaan myöten upottavassa märässä sannassa ja aaltojen pärskiessä hänen shortsiensa lahkeita koko ajan märemmiksi. Itse seison arkajalkana hieman ylempänä niin, että vain aaltojen hännät käyvät samettisena capuccinovaahtona nuolaisemassa nilkkojani.
  • Seisomme miähen kanssa hiekkatörmällä, tuuli pelmuttaa hiuksia ja vilvoittaa ihoa. Kuuntelen surffibaarista kantautuvaa musiikkia ja katselen rantavedessä telmiviä koiria. Puhdasta elämäniloa.

Loma oli ihana. Kiireetöntä, aivotonta olemista, juuri sitä mitä lääkäri meille työn ja arjen pyörityksessä paahtaville voisi määrätä. No stress. Viuhuva merituuli puhalsi auringon rentouttavan lämmön syvälle luihin ja ytimiin. Tällä jaksaa taas.

7 kommenttia:

neiti minkkinen kirjoitti...

Aaahhh!

Juliet kirjoitti...

Mä jo ajattelinkin, että jäittekö te asumaan sinne reissuun. Kuvauksen perusteella olisi kyllä voinut jäädäkin... Ihanan kuuloista!

Loviisa kirjoitti...

Ouh, mä en oo yhtään kateellinen. Ei, pois se minusta. Paljon kivempi täällä oli vesi- ja räntäsateessa tarpoa petollisen liukkailla teillä aamun vienossa myrskytuulessa kohti milloin mitäkin velvollisuutta ja pitää tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka moni ohi ajava auto pärskäyttää lätäköstä vedet koiville.

Tanja kirjoitti...

Tervetuloa takaisin! Kuulosti todella LOMALTA!

Sanna kirjoitti...

Kuulosti ihanalta, ihan eläydyin fiiliksiin! Kannatti odotella matkarapsaa :)

sten kirjoitti...

oih.

Mari kirjoitti...

Oih ja voih, kateellisena täällä lueskelen. Tosin oli niin elävästi kirjoitettu, että tuntui kuin olisi itsekin päässyt vähän dyynille kiipeilemään. :)