Maallista

Minähän lupasin korkata ison samppanjapullon sitten, kun äidin asiat on lopullisesti selvitetty. Tällä hetkellä näyttää siltä, että sitä suurta päivää saa odottaa vielä hyvän aikaa - ja tällä menolla täytyy kyllä kohta vaihtaa se samppanjakin siideriin, siihen alkoholittomaan maitokauppaversioon.

Kuolinpesän selvitystyö kestää siis vielä määrittelemättömän pitkän ajan (pesänselvittäjän puheissa vilahtelee sana "vuosihaaste" - tarkoittaneeko se sitten tosiaan sitä, että voi mennä vielä kokonainen vuosikin!?!), mutta nyt on kuulemma edetty sellaiseen vaiheeseen, että tämä pesänselvittäjä muisti minua jo laskulla. Kiitosta vaan. Olin toki etukäteen selvillä siitä, että iso lasku on odotettavissa, ja itse asiassa lasku oli lopulta jopa pienempi kuin pahimmissa painajaisissani ehdin visioida, mutta kiitettävästi kirpaisee silti.

Tähän mennessä olen maksanut hautajaisista, perunkirjoituksesta ja pesänselvityksestä yhteensä suunnilleen 5 200 euroa. Ja ilmeisesti pesästä ei irtoa ropoakaan tuosta summasta takaisin. Mikäs siinä, antaa tulla vaan, eihän minulla parempaakaan käyttöä rahoilleni ole, just tän takiahan minä kaikki viikonloput ja loma-ajat raadan...

Onneksi minä sentään olen yltiövarovaisena ihmisenä vuosikausia keräillyt kaiken maailman säästöjä ja puskurirahastoja, joten en tästä takaiskusta nyt ihan konkkaan mene jos kohta joudun kyllä shoppailuharrastustani hieman hillitsemään. Silti puskee väkisinkin pintaan kysymys, miksi ihmeessä minun pitää ne säästöni johonkin tällaiseen käyttää!?! Eikö tämä kuuluisa suomalainen hyvinvointijärjestelmä tarjoa minkäänlaisia suojaverkkoja tällaisia tapauksia varten? Tuskin tämä nyt sentään niin ainutlaatuinen tapaus on, varmasti on muitakin varattomina ja korviaan myöten velkaantuneina kuolleita - minusta kyllä olisi kohtuullista, jos joku muu taho kuin sotkuihin täysin syytön perillinen voisi ne selvittää!

Laskun lisäksi pesänselvittäjä lähetti tiedokseni joitain asiakirjoja, esimerkiksi luettelon äidin irtaimistosta. Jotenkin tuli surku ja haikeus sitä lukiessa: tuossa se nyt sitten on kaikki, mitä yhdestä ihmiselämästä on jäljelle jäänyt. Lyhyehkö lista, enimmäkseen silkkaa roinaa. Silkkaa roinaa ja rutosti velkaa, siinäpä äitiraukan elämän loppusaldo. Tai no, ei tietenkään pelkästään siinä. Olenhan minä. Tässä. Elossa. Ja kyllä, kaikesta huolimatta suren ja ikävöin.

Se taitaa olla ainakin minun minimitavoitteeni elämässä: jos minusta ei mitään muuta jäljelle jäisikään kun joskus kuolen, jäisipä edes yksi joka muistaa!