Rätei ja lumpui ja muuta kummaa

Lastentarhan kevätjuhla, mikä ihana tekosyy lempiharrasteeni harjoittamiseen!

Tokihan minun vaatehullun lapsella visusti valikoitu ja harkiten harmonisoitu garderobi on: pelkkiä verkkareita ja T-paitoja, eri marketien ja halpisketjujen valikoimat tasapuolisesti edustettuina, joukossa muutama ulkomaantuliainenkin. Käytännöllisiä ja mukavia vaatteita, kuten tietysti olla pitääkin, tärkeintähän lapsen vaatteissa on, että niissä kelpaa leikkiä ja touhottaa eikä jokaisesta rinnuksille roiskahtaneesta mehun tai vesivärin tippasesta tarvitse tehdä numeroa. Mutta juhlatilaisuus on aina juhlatilaisuus. Ja yllättäen ne jässikän pyhähousut, joita on uskollisesti käytetty kerran vuodessa kevätjuhlassa, eivät olekaan kasvaneet pojan mukana, ja kummasti ne fysiikan lait kutinsa pitävät: koko 92 cm ei lähemmäs 110-senttisen koltiaisen päälle mene, ei. Olipa hyvä, että havaitsin tämänkin tosiseikan jo kaksi päivää ennen kevätjuhlaa... Mutta ei hätää, ovathan kaupat nykyään auki sunnuntaisinkin. Joten eikun ostoskeskukseen!

Ensin poikkesin hiustuotekaupassa, koska hiuslakkani ja -vahani ovat lopussa. Tehokkaan lobbauksen tuloksena olen minäkin liittynyt Tigi-friikkien sankkaan joukkoon, joten pystyin suunnistamaan vakain askelin suoraan oikealle hyllylle eikä tarvinnut tuhlata aikaa haahuiluun ja arpomiseen. Tai niinhän minä luulin. Halusin kuituvahaa, siis sellaista geelin ja vahan välimuotoa, joka sopii lyhyen tukkani sotkemiseen juuri parahultaisesti. Vaan hyllyssä ei ollut pisaraakaan vahaa, kuitua tahi geeliä; sen sijaan oli hiuspastaa, -vanukasta ja -karkkia. Siis saisiko olla pääruokaa, jälkiruokaa vai naposteltavaa? Päädyin jälkiruokaan. Lakkapullon suhteen ei sentään vastaavia ongelmia ollut, siitä näki heti nimestä, että se on minulle tarkoitettu: kovapää.

Sitten itse asiaan, pojan juhlahousujen metsästykseen. Kiersin pari ketjukauppaa ja muutaman erikoisliikkeen, joissa kaikissa hyllyt ja rekit suorastaan notkuivat toinen toistaan ihanammista juhlavaatteista - tytöille. Kerrassaan hurmaavia rimpsumekkoja, toppeja ja hameita... Sellainenkin kysymys kävi mielessä, että mahtaako vika olla minun vaatemaussani vai lastenvaateteollisuudessa, kun tosi monia niistä vähän päälle metristen tyttöjen koltuista olisin voinut vakavasti harkita itsellenikin! Mutta pojille oli a) rennon ruttuisia reisitaskuhousuja, b) farkkuja, useimmiten reisitaskuilla tai vähintään raflaavilla ylimääräisillä saumauksilla varustettuina tai c) shortseja. Niin ja trikooverkkareita tietysti, reisitaskuilla tai ilman, täyspitkinä ja shortseina. Meinasi kyllä usko loppua. Ei nyt sentään mitään prässijäykkiksiä tai varsinaisia puvunhousuja huvittaisi ostaa, kun tietää, että niitä tullaan taas käyttämään ehkä kolme tai viisi kertaa ennen kuin pieniksi jäävät. Eikä siksi, ei niitä jäykkiksiä ja pukujakaan silmään sattunut. Lopulta löysin yhdet hillityn beiget, yksityiskohdattomat perusfarkut. Huisaa. No kai niistä valkoisen kauluspaidan ja siistin beigen neuletakin kanssa ihan riittävän juhlavan kokonaisuuden saa.

Pari vuotta sitten olimme Lontoossa elokuun alussa, ja siellä ihmettelimme, kuinka joka kauppa suorastaan pursui tosi siistejä lasten suoria housuja, kauluspaitoja ja pikkutakkeja, ja vieläpä ihan käsittämättömän edullisesti muuhun hintatasoon nähden. Lopulta asia valkeni meille: nehän olivat koulupukuja! Olisi vain pitänyt nähdä vielä vähän kirkkaampi valo silloin ja hankkia muutama setti niitä juhlakamppeiksi useammassakin eri koossa, sillä Suomessa ei näköjään pienten poikien juhlapukeutumiseen panosteta. Tai sitten minä en vain osaa shoppailla (aika epätodennäköinen vaihtoehto tämän harrastuneisuuden asteen huomioon ottaen!).

Oho, meinaako mennä tyyliblogin puolelle taas. Korjataanpa asiaa päivittelemällä vielä yhtä tuotetta, ihmekapistusta nimeltä kaurapussi! Olen joskus muinoin sellaisen lahjaksi saanut, flunssanhoitopaketin nimellä se kai kulki, mukana tuli jotain eteeristä öljyäkin. Minä hoidan flunssaa ihan perinteisesti lääkkeillä ja viinimarjamehulla, joten vuosikaudet se säkki sai retkottaa ihan koskemattomana kaapin perällä, kunnes eräänä kauniina päivänä muistin sen olemassaolon ja oivalsin, että sitä voi käyttää vaikka mihin muuhunkin kuin flunssaan. Synnytyksen lähestyessä käytin sitä selkäkipuja helpottamaan (varmaan se olisi supistuksiinkin auttanut, jos olisin moisia ehtinyt kotona kokea), imetysaikana saamaani rintatulehdukseen se oli aivan korvaamaton apuväline, niskajumiin se auttaa paremmin kuin mikään särkylääke, virtsarakontulehduksen aikana sen päällä kelpaa istua... Nerokas kapistus kerta kaikkiaan, ehkä vielä jonain päivänä kokeilen sitä flunssaankin!

Mutta juuri nyt ei jomota eikä kolota mihinkään (rasti seinään!) paitsi ehkä hivenen mässäilyhampaaseen. Ja siihen tepsinevät nuo kaapissa kutsuvina odottelevat eiliseltä jääneet sipsit. Mikä ihana tekosyy lopettaa bloggaaminen ja siirtyä sohvaperunoimaan...