torstai 29. toukokuuta 2008

Napit naamaan ja baanalle

Murphyn laki se pitää aina yhtä uskollisesti kutinsa. Jos ihminen saa virtsarakontulehduksen keskimäärin kerran kolmessa - viidessä vuodessa, se iskee tietenkin juuri silloin, kun ollaan lähdössä viikonlopuksi kylpylään. Kii-tos.

Onneksi sentään, juuri tuon kylpyläviikonlopun motivoimana, tällä kertaa kipitin kiltisti terveysasemalle jo tiistaina enkä kuitannut oireita pelkällä hypokondrialla ja odottanut, että ne häipyvät itsekseen. Kustannustehokkaaseen ajankäyttöön tottuneena reippaana tyttönä selvitin jo ilmoittautessani, että voin jättää näytteen heti saman tien, ja sitten vain istuin odottelemaan vastaanotolle pääsyä. Aika pian nimeni huudettiinkin. Hoitsu katsoi koneensa näytöstä käyntini syyn, kyseli hieman oireista ja tiedusteli sitten, milloin olen viimeksi käynyt vessassa. Hieman hämmentyneenä sanoin että no juurihan minä kävin sen näytteen antamassa. "Ai sä annoit sen jo! No odotapa niin mä käyn katsomassa sen." Että niinkin hyvin kulkee tieto ilmoittautumistiskiltä vastaanottohuoneisiin...

No siinä minä sitten istuin ihan itsekseni vastaanottohuoneessa odottelemassa, että hoitsu palaa kertomaan tuomionsa. Enkä tietenkään voinut vastustaa kiusausta ihan vain pikkuisen kurkistaa, mitä taustatietoja minusta siinä näytössä onkaan... Järkytyin: Siinähän niitä oli, ruudun täydeltä, neuvolapsykologin raportteja! Minähän sairastan (oikeasti) hyvin harvoin, ja jos sairastankin niin käytän mieluummin yksityisten lääkäriasemien palveluja, joten julkisen terveydenhuollon viimeisimmät merkinnät minusta ovat näköjään tosiaankin neuvolapsykologilta lähes kolmen vuoden takaa. Ja näköjään ne lävähtävät suoraan silmille, kun nimeni koneeseen naputtaa - vaikka senkertainen vaivani sitten olisikin just tasan siinä toisessa päässä. Ei erityisen mieltäylentävää. Sellainenkin kävi mielessä, että näkeekö esim. appiukkoni, joka on lääkäri, ne samat raportit ihan yhtä helposti, jos hänen joskus tarvitsee vilkaista tietojani esim. puhelinreseptin kirjoittamista varten. Ei siksi, eihän siellä mitään järisyttävää ole, lähinnä linjaa "varannut itse ajan ahdistustilojen vuoksi; aikaa jouduttu siirtämään; kun vihdoin pääsi vastaanotolle (kaksi kuukautta ajanvarauksen jälkeen btw!), ovat ahdistustilat jo helpottaneet..." Mutta silti, äy! (Mainittakoon muuten, että alun perin hakeuduin silloin sinne neuvolapsykolle nimenomaan äitiini liittyvien asioiden aiheuttaman ahdistuksen takia.)

Hoitsu sitten palasi aikanaan (en jäänyt kiinni vakoilusta) ja totesi, että tulehdushan siellä on. Päätin sitten vielä nolata itseni sönköttämällä, että ei, minulla ei ole mitään lääkeaineallergioita, mutta jos vois pyytää sellaista antibioottia, jolla ei ole antabusvaikutusta... niin siis enhän minä mikään deeku ole, hyvänenaika, mutta kun ollaan menossa sukulaisia tapaamaan ja olen vastikään lopettanut tupakanpoltonkin ja nyt jos kieltäydyn vielä viinistä tms. niin ne luulee kuitenkin että meille on lisää lapsia tulossa eikä kyllä takuulla ole mutta kun minä en jaksais ruveta sitä selittelemään eikä ne varmaan edes uskoiskaan... No, eipä tarvinne hoitsun ainakaan ihmetellä, miksi minulla on mielenterveyshistoriaa...

Mutta joka tapauksessa sain kuin sainkin lääkekuurin ja luvan sekä uida että siemailla viiniä viikonloppuna, siihen mennessä pitäisi taudin olla jo poissa. Joten nyt tarvitsee enää tehdä loput viikon työt alta pois, pakata kamat ja ehkä siivoilla vähän, ja sitten eiku kelluskelemaan ja rakkaita ihmisiä katsomaan. Sen suurempia selittelemättä. Kivaa siitä tulee.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei sun appiukkos pitäis tämän paikkakunnan terveystietojärjestelmään edes päästä. Eikä hän sitäpaitsi saisi niitä katsoa vaikka pääsisikin, ja vaikka sulle reseptiä kirjoittaisi koska teillä ei ole lääkäri-potilas-suhdetta. Ja ihan kuriositeettina, sähköisiin potilastietoihin jää 'jälki' aina kun niitä käy selaamassa, jolloin asianomainen voi halutessaan saada jälkikäteen selvityksen kekä kaikki omia tietoja on lukenut ja koska.

Anonyymi kirjoitti...

Äskeinen siis olin minä...

Careliana kirjoitti...

Kiitos Sanna! Minä itse asiassa vähän jo kirjoittaessani ajattelinkin, että sinä jos joku saatat osata vastata pohdintoihini. Ja sinänsä kyllä ihan lohdullista tietää, etteivät ne tietoni nyt sentään ihan pitkin maailmaa leviä.