Kosketuksia

Eilen alkuillasta poika ryntäsi luokseni sisälle. "Äiti äiti tule katsomaan, me löydettiin linnunpoika! Se on ihan pieni ja niin suloinen, mutta ihan ypöyksin, ilman äitiä ja isiä. Minä sain pitää sitä sylissä ja silittää, se on ihanan pehmeä! Se on niin pieni ja suloinen, se osaa jo vähän lentää. Tule äiti katsomaan!"

Totta tosiaan, saunan kuistin nurkassa värjötteli pikkuinen ruskea olento, ilmeisen paniikissa. Poika näytti sille taskulampulla valoa ja jutteli rauhoittavasti. "Voi sinua kun olet niiiiiiiin pikkuinen ja ihan ypöyksin, ilman isiä ja äitiä. Ei mitään hätää pikkuinen, ei kukaan tee sinulle pahaa. Ei mitään hätää!" Ja sitten hän lauloi linnulle lempikappaleensa Vihanneslaulun.

Minun sydämeni käpertyi ihan mykkyrälle sen hellyyden edessä. Mummi tiesi kertoa, että poika oli tosiaan uskaltanut ottaa lintusen kädelleen ja silittää sitä sormellaan ("Sillä on pitkät varpaat mutta ei se raavi. Se on niiiiin pehmeä, te ette voi tietää miten pehmeä kun ette ole silittäneet sitä"). Vähän epäilytti, miten emostaan eksynyt pikku reppana mahtaisi selvitä, mutta anoppi kyllä sanoi nähneensä matkan päässä täyskasvuisen pikkulinnun, jota kohti poikanen ilmeisesti lähti piipertämään, jahka tilanne rahoittui. Toivottavasti emo otti pikkuisen takaisin huomaansa!

Nukkumaan mennessä poika halusi, että laulan Ihmisen pojan. Muut tuutulaulut hän kuuntelee kiltisti sängyssä, mutta Ihmisen poikaa ja Lounatuulen laulua kuunnellessaan hän haluaa aina kainaloon. Niinpä hän nytkin painautui kylkeeni, kun aloin laulaa. Ihmisen poika on omakin suosikkilauluni, siinä sanotaan minun mielestäni aika lailla kaikki mitä ihmisen pojalleen tarvitsee sanoa. Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan, ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan, lauloin ja silitin persikkaposkea. Voi kunpa matkas onneksi koituis, vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa... pörrötin pellavatukkaa ja suukotin poskea.

"Eikö olekin kiva laulu, mummi?" poika kysyi laulun päätyttyä anopilta, jota oli pyytänyt jäämään kuuntelemaan. Minäkin käännyin vilkaisemaan ovensuussa seisoskelevaa anoppia ja tajusin, että hän pyyhki kyyneleitä. "Siinä oli suurta rakkautta!" hän henkäisi.

Minulla on aina ollut vahva kaipuu estradeille. Olen pienestä pitäen halunnut esiintyväksi taiteilijaksi, ja juuri tämän takia: haluan koskettaa ihmisiä, tuottaa tunnetiloja ja elämyksiä, sellaisia joita itsekin hyvästä musiikista saan. Joskus siihen ei tarvita suurta estradia, vain pieni, hämärä huone ja pieni, rakas ihminen. Suuria tunteita.