tiistai 17. kesäkuuta 2008

Vyön alle

Hypokondria on siitä turvallinen tila, että aina voi kuitenkin rauhoitella itseään sillä takaportilla, että kuvitteluahan se kaikki on, korvien välissä vain. Vaan eipä muuten tunnu yhtään makealta päästä sanomaan että mitäs minä sanoin, kun luulo osoittautuukin tiedon väärtiksi.

Kyllähän se silti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, mitään sellaista en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Maailma sumeni, sydän pysähtyi hetkeksi ja hyppäsi sitten kurkkuun hakkaamaan, ilmapallo rinta-alassa alkoi taas täyttyä. Tärisin ja vapisin kauttaaltani.

Kun alkushokin laannuttua uskaltauduin ja kykenin tarkastelemaan asiaa hieman lähemmin, rauhoituin sentään hieman. Sydän palasi omalle paikalleen pompottamaan ja pystyin taas hengittämään, nukkumaankin. Ei tämä ihan niin vakavaa olekaan. Käsittääkseni jopa worst case scenario on minun tapauksessani ihan hyväksyttävä. Kai. Luulisin. Uskoisin. Haluan uskoa.

Mutta silti minä pelkään. Pelkään enemmän kuin koskaan. On tämä totisin paikka, joka minua henkilökohtaisesti on koskaan kohdannut.

Juuri nyt minä tarvitsisin miestäni rinnalleni, ihan vain olemaan siinä, pitämään sylissä, silittämään ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin ja hän kyllä rakastaa minua vaikka mikä olisi. Mutta miähellä on valtavasti työkiireitä, virkistysrientoja, työmatkoja, harrastusrientoja, harrastusmatkoja, tiesmitä. Nyt ei oikein ehdi millään. En minä voi häntä siitä syyttää, työkiireille ei oikein mitään voi, eikähän miäs muita menojaan suunnitellessaan ole voinut tietää, että jotain tällaista tulisi.

Minä en vain haluaisi käydä tätä läpi yksin.

Minä en vain haluaisi käydä tätä läpi.

Vaan läpihän tämä on käytävä. Kyllä kaikki ihan parhain päin järjestyy. Kyllä minä haluan uskoa ja uskon niin.

(vähän erilaista surutyötä tällä kertaa, mutta surua kuitenkin)

3 kommenttia:

Tiia kirjoitti...

Voi ystävä rakas, mä en ole ehtinyt nyt tsättiin enkä edes tiedä, mikä sulla on.. Toivon kuitenkin kovasti voimia sinulle, toivottavasti ei ole mitään hirmuisen vakavaa.

Loviisa kirjoitti...

Enpä mäkään osaa tarjota oikein muuta kuin kuuntelevaa korvaa (lukevaa silmää?) ja olkapäätä, vaikka eihän se tietenkään sama asia ole kuin se lähin siellä kotona. Jospa juhannusriennot saisivat hetkeksi ainakin muita ajatuksia mieleen. Viimeistään sitten, kun olemme tirponeet ne jumalattoman kalliit kuplajuomamme huiviin ja konttailemme kilpaa pitkin niittyjä.

Tanja kirjoitti...

Täältä myös tarjotaan lukevaa silmää ja kahviakin on tarjota.
Voimia, mistä ikinä sitten onkin kyse!