keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Huvia puistossa

Kun sadepilvet vihdoin hälvenivät ja päivä oikeasti valkeni, päätimme tehdä sen obligatorisen Särkänniemi-ekskursion tänään. Ja kyllä, arvasitte oikein, ihan pari muutakin oli saanut saman idean... Yhtä jonottamistahan se oli, aina parkkiruudun kyttäyksestä alkaen, eikä sellainen oman vuoron odottelu luonnollisestikaan ole tuollaisen touhukkaan pikkuvilpertin vahvimpia puolia, mutta "muutamien" "hieman" painokkaiden keskustelujen jälkeen homma kuitenkin sujui kaiken kaikkiaan ihan mallikkaasti.

Paitsi jonottamista, myös rahastusta harjoitettiin ihan kiitettävästi. Meidän jässikkä sentään on onneksi vielä sen pari kuukautta vaille neljän, joten hän sai elämysavaimensa kohtuuhintaan - mutta sitä kompensoi sitten se tosiasia, että maksavan lapsen kanssa ei enää turva-aikuinen pääse ilmaiseksi köröttelemään, eli toisen meistä vanhemmistakin oli ostettava täysihintainen avain. Ja koska 190-senttisellä isukilla voisi olla hivenen tukalat oltavat possujunassa, tämä onnekas olin siis minä. Eikä siinä mitään, minä kyllä olenkin kova tyttö hurvittelemaan, tosin en nyt ihan sanoisi, että siinä täyden kolmenkympin edestä menoa ja meininkiä kertyi, kun kipitettiin Kreisibussista Pikku Hinaajan kautta Tattiralliin... Mutta kyllähän lapsen riemunkiljahdukset ja pohjattomasta ilosta säkenöivät kasvot ovat aika priceless juttu.

Ja pääsimmehän me sentään muutamaan vähän mittavampaankin laitteeseen nyt, kun poika on ansiokkaasti kasvanut yli metrin merkkipaalun. Minä jouduin itse asiassa kohtaamaan taas yhden henkilökohtaisen kammokompleksini: Törmäilyautot. Muistin omasta lapsuudestani ja nuoruudestani, miten kamala tunne se oli, kun pyörin autoineni siellä radalla kuin puolukka ja joka puolelta posauteltiin täysillä puskureihin (niin, minun ajotaitoni "hienoisine" puutteineen ovat tulleet esiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa...), mutta mitäpä sitä ei urhea äiti lapsensa puolesta tekisi. Hämmästyksekseni huomasinkin, että on siitä autokoulusta ja ajokokemuksesta sentään jotain hyötyä ollut - minähän olinkin ihan ässä sen menopelin ratissa! Kaahailimme ympäri rataa tukka hulmuten, lapsi tietenkin asianmukaisesti riemusta hihkuen ja äiti säkenöiden kuin siinä takavuosien lelumainoksessa: lapsi tuntee onnistumisen iloa... Kaikkein kivoin laite pojan mielestä oli kuitenkin Troika, jossa kävimmekin kaksi kertaa. Olin kyllä oikein ylpeä pienestä hurjapäästäni, yhtään hän ei arastellut eikä kauhistellut, päin vastoin, hönkyi jo kovasti vuoristoratoihin ja Lentävään mattoon. Äidin poika!

Aika hurahti kuin siivillä, paljon kauemminkin olisimme voineet hurvitella, mutta lopulta oli lähdettävä tassut ristissä odottelevaa koiraa ulkoiluttamaan ja omia iltatoimia toimittelemaan. Ja kyllä sen sitten huomasikin, että oli tullut vietettyä touhukas iltapäivä ja ilta ulkoilmassa. Jätkä sippasi lähes suorilta jaloilta unten maille, eikä äidissäkään ihan kamalasti ylimääräistä virtaa ole jäljellä... Mutta hyvään tarkoitukseen meni, kaikki se raha ja vaiva - laatuaikaa taas kerran!

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Hii! Mä en ole koskaan ollut mikään huvipuistoihminen, uskaltauduin muksunakin lähinnä vaan just satujunaan tai vastaavaan. Kaikki muu oli hiukan liian pelottavaa. Erityisesti ne törmäilyautot o_O