Korkeasaari on nähty ja käyty

Me olemme käyneet pojan kanssa Korkeasaaressa joka kesä niin kauan kuin hän on olemassa ollut. Ensimmäinen käynti oli mieleenpainuva sikäli, että pojalla oli varmaan siihenastisen elämänsä huonoin päivä, hän sai hampaita ja karjui aivan tauotta koko tarhakierroksen ajan. Toisen kenkänsäkin hän heitti kamelin häkkiin, ja miähellä oli totinen työ ronkkia se jollain kepillä sieltä ylös, kun häkin asukaskin oli ihan siinä vieressä; siinä sai turhamainen äiti kuulla kunniansa siitä, miksi lapselle piti ylipäätään ne kengät pukea, vaikkei hän osannut vielä kävelläkään.

Sen koommin on lapsi toki kiinnostunut eläimistä kerta kerralta enemmän. Viime käynnillä kahvilassa käyskennellyt riikinkukko teki häneen niin lähtemättömän vaikutuksen, että hän vieläkin jaksaa siitä harva se päivä selittää. Tässä valossa oli toki aika itsestäänselvää, että meidän varovainen suunnitelmamme jättää Korkeasaari tänä kesänä väliin ja suunnata sen sijaan johonkin kotieläinpihakohteeseen vähän lähemmäs oli syytä hylätä. Niinpä starttasimme eilen kohti pääkaupunkia, poika riemusta hihkuen ja vanhemmat kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoen, ettei ainakaan kovin rankasti sataisi.

Toiveemme toteutuivat: sää pysyi siedettävänä ja lapsi oli totaalisen tohkeissaan. Kun sillan yli päästiin, hän ampaisi rattaistaan juoksuun kuin paraskin benjohnson, hihkui vain mennessään että Kissalaaksoon, kissalaaksoon! Kun sitten pääsimme kissalaaksoon, poika porhalsi juurikaan hidastamatta sen läpi, mitä nyt pieniä mutkia teki häkkien kohdalla hihkuen Äiti kato, leijona! Tiikeri äiti, tiikeri! Leopardi! Jne. Samaa vauhtia kiidettiin ohi saukon, pöllöjen, porojen, puhvelien, kamelien ja aasien. Ja sitten saavuttiin siihen kahvilaan, jossa on niitä riikinkukkoja. Niitä olikin tosi paljon, kolme pariskuntaa ja lukuisia poikasia! Majesteettisesti ne pasteerasivat pöytien ympärillä eivätkä arastelleet ihmisiä yhtään - meidänkin jässikkä olisi halunnut yhden uroksen ottaa syliinsä kun olisi kerran saanut, mutta voi mikä pettymys kun nihilisti-isukki kielsi. Tiesittekö muuten, että riikinkukot ääntelevät naukumalla, ihan kuin kissat, paljon kovemmalla äänellä vain!

Lopulta poika sentään malttoi yhden pehmiksen ajan istua paikallaan, sitten jatkui operaatio Korkeasaaren läpijuoksu. Ainoa paikka, johon poika malttoi pidemmäksi aikaa jäädä, oli leikkipaikka. Se oli minulle lintufoobikolle totinen tilanne, kun juuri siinä lokit singahtelivat todella härskisti ihmisten kimpussa (toki on syytä kiittää Helsingin kaupunkia siitä, että lokkien määrä tosiaankin on vähentynyt edellisvuosiin verrattuna, mutta kun minulle yksikin on liikaa). Lisäksi teki mieli pojalle huomauttaa, että leikkipaikkoja nyt on joka nurkan takana mutta niitä eläimiä ei muualla näe - mutta lapsen ehdoillahan sitä reissussa oltiin, ja jos lapsi halusi telmiä lokkipommituksessa, niin lokkipommituksessapa pönötettiin sitten.

Kaiken kaikkiaan reissu oli tosi onnistunut. Vaikka poika ei tosiaan kovin monta kävelyaskelta koko päivänä malttanut ottaa, ei hän kuitenkaan päättömästi säntäillyt vaan pysyi ihan hallittavissa koko ajan. Ja kun vanhemmat olivat liikenteessä sillä asenteella, että lapsen mukaan mennään eikä turhista nipoteta, pysyi tunnelma oikein iloisena. Pojan mielestä mukavin eläin oli (hieman yllättäen) hylje, minä puolestani tykästyin niihin pikkukenguruihin, punaniskawallabeihin. Lisäksi olin erityisen hyvillä mielin siitä, että altaasaan riemukkaasti kylpeneet flamingot innoittivat minut loruilemaan jatkoa eläinaiheiseen lastenlorusarjaani; olen pitkän aikaa ollut siinä määrin allapäin, ettei runoratsukaan ole jaksanut kaviotakaan liikauttaa.

Josko tämä tästä taas lähtisi, matka kohti valoa?