maanantai 28. heinäkuuta 2008

Siitä ja sen kestävyydestä

Eilen tuli kuluneeksi päivälleen kuusi vuotta siitä, kun käräjäoikeuden tuomarin ja noin 70 rakkaan ihmisen edessä ilmoitin tahtovani tuon miehen aviopuolisokseni. Lupasin siinä niin paljon kuin ihminen voi luvata: että juuri sillä hetkellä tahdoin jakaa loppuelämäni hänen kanssaan. Sitä en sillä hetkellä voinut tietää, toteutuisiko se tahtotila, eläisimmekö tosiaankin onnellisina elämämme loppuun asti. En tiedä sitä vieläkään. Mutta toistaiseksi on pärjäilty.

Henkilökohtaisesti en suostuisi allekirjoittamaan niitä erinäisiin uskonnollisiin vihkikaavoihin kuuluvia loppukaneetteja tyyliin "vannotko rakastavasi häntä kunnes kuolema teidät erottaa" tai "minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako". Kun ei täysin luotettavia kristallipalloja ole vielä keksitty, on minusta suorastaan kohtuutonta mennä lupailemaan moista. Joskus elämän ostoskärryyn vain tipahtelee sellaisia yllätys-kindermunia, että niitä nyt vain kertakaikkiaan ei niellä ihan silkan tahtomisen ja lupauksen voimalla. Joskus on parempi olla erillään kuin yhdessä.

Meidänkin ystäväpiirissämme on avioeroja nähty, suurin osa ihan hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä toteutuneita, jokunen vähän kenkumpikin tapaus. Ja pakko tunnustaa, että kyllä sitä aina miettii, että there by the grace of God go I - eli, kärjistetysti sanottuna, jokohan sitä kohta olisi itse tilastollisesti turvassa, jos lasketaan että solmituista avioliitoista puolet päätyy eroon...

No me olemme toistaiseksi pärjäilleet. Omat vaikeat kautemme olemme mekin läpi eläneet, mutta todella vakavilta kriiseiltä olemme toistaiseksi välttyneet. On kyllä ollut sellaisia hetkiä, että minä olisin ollut aika kypsä jo lyömään hanskat tiskiin, laiska ja mukavuudenhaluinen kun olen enkä kovinkaan innokas setvimään asioita konfrontaation kautta puhumalla - mutta niiden hetkien yli on sitten menty miähen luonteenlujuuden ja periksiantamattomuuden turvin.

Suhteenne perustuu keskinäiseen luottamukseen, kunnioitukseen, vahvaan sitoutumiseen ja ennen kaikkea rakkauteen, sanoi vihkijä osuvassa puheessaan (jonka olimme pitkälti itse kirjoittaneet). Olette kuvanneet arkeanne paitsi yhdessä ja yhteisistä asioista iloitsemiseksi myös huolten ja surujenkin jakamiseksi, toisen kunnioittamiseksi ja tukemiseksi tämän henkilökohtaisissa ponnistuksissa.

Olimmepa me fiksuja jo silloin, kun nuo sanat tosiksi toisillemme vannoimme; kuluneet vuodet ovat todistaneet, että ne pitävät tasan kutinsa. Edelleen me elämme arkeamme, välillä iloiten, välillä murehtien, toisiimme luottaen, toisiamme kunnioittaen - ja tietysti rakastaen. Tähän olemme sitoutuneet, ja toistaiseksi tämä sitoumus on pitänyt.

Hitto vieköön, minä nyt vain tykkään tuosta miehenjörrikästä! Joka minun onnekseni on sillä lailla kummallinen, että tykkää minusta takaisin. Se riittää. Ainakin toistaiseksi.

2 kommenttia:

sten kirjoitti...

Onnea hääpäivän johdosta! <3 Olkoon Godwill kanssanne (vai oliko se Voima) myös tulevina vuosina. :)

Loviisa kirjoitti...

Jep, onnittelut vielä tätäkin kautta näin jälkikäteen! Mukava kuulla myös se, että onnistuminenkin on mahdollista. :)