perjantai 15. elokuuta 2008

Ehkä?

Olen tehnyt mullistavan havainnon: uupumushan helpottaa lepäämällä! Kerrassaan ihmeellistä - seuraavaksi joku varmaan väittää, että nälkään auttaa syöminen ja janoon juominen...

Määräsin itse itseni vuodelepoon täksi lomaviikoksi. Aluksi kyllä yritin väen vängällä sinnitellä pystyssä, koska tuntui, että jos menen lepäämään, myönnän ja osoitan olevani sairas; sinnikkäästi touhuilemalla sen sijaan todistan olevani kunnossa, vaikka mitä oireita olisi. Lopulta kuitenkin sain taottua kallooni, että nyt on levon aika, sitä vartenhan minä tämän loman otinkin. Olen siis lähinnä lojuskellut sängyllä koko viikon läppärillä, tv:n kaukosäätimillä ja puhelimilla aseistautuneena. Onneksi on tullut olympialaisia, ja onneksi minä olen ihan aidosti sen verran fanaattinen penkkiurheilija, että jaksan innostua vähän marginaalisemmistakin lajeista, kuten nyt ammunnasta tai beach volleystä, joka on itse asiassa yllättävän kiinnostava laji. Koiran ehdoton suosikki on painonnosto - se jaksaa höristellä korviaan ja keikutella päätään sille merkkisummerille joka kerta. Kerran sattui hupaisa välikohtaus, kun torkahdin hetkeksi ja havahduttuani en löytänyt puhelintani mistään, vaikka ihan varmasti tiesin ottaneeni sen siihen sängylle viereeni. Pyysin sitten kaveria soittamaan siihen, ja niinhän se löytyi: koira oli kellahtanut sen päälle goisimaan. Voi olisittepa nähneet karvakuonon ilmeen ja sen ilmavan pompun ilmaan, kun alkoi värinähälytys pöristä pötsin alla!

Yleinen vointini on siis kohentunut huimasti. Energiatasoni tuntuu lähestyvän jo normaalia, jaksan käpistellä ja puuhastella sen minkä tarvitsee, mihinkään ei koske, missään ei myllerrä, ruokahaluni on palautunut (korkojen kanssa), ei huimaa, ei heikota, ei palele eikä hikoiluta. Olen ihan huomaamattani ruvennut taas lauleskelemaan täyteen ääneen (eräänä iltana vetäisin tuutulaulun sellaisella antaumuksella, että pojan täytyi jo huomauttaa: "Äiti älä laula niin kovaa, korvat menee lukkoon!") ja yllätinpä itseni tässä eräänä iltapäivänä jopa tanssahtelemasta radiosta tulleen ikivihreän hitin tahtiin!

Ja mikä tärkeintä, myöskin vatsaoireet ovat pysyneet poissa. Viimeisinkin lääkärissä tehty testi osoittautui negatiiviseksi, ja lääkärin kanssa sovittiin, että jatkotutkimuksiin ryhdytään vasta, jos oireet palaavat. Toivon, voi miten toivonkin, varmaan enemmän kuin mitään koskaan, että ne eivät palaa! Mutta en minä vielä nuolaise, niin monta kertaa olen viime aikoina tipahtanut. Mutta toivon. Pitäkee peukkuja.

Jos nyt siis tosiaan on niin, että vaivat ovat vihdoin takana päin (onhan, ovathan!!!), jäänee todennäköisimmäksi diagnoosiksi "depressio somaattisin oirein" eli suomeksi sanottuna burnout. Ilmeisesti minä sitten olen niin kovakalloinen tapaus, että kaasu ei nouse eivätkä kierrokset laske, ennen kuin kroppa ihan konkreettisesti sammuttaa moottorin. Tarvittiin kuukausi vatsaoireita ja lopulta totaalinen kokovartalouupumus, ennen kuin minä sain pillin suuhuni ja vihelsin pelin poikki. Mutta toisaalta voitaneen sanoa, että vähällä vielä pääsin, jos tästä tosiaankin viikon vuodelevolla selvitään.

Mutta kuten sanottu, ei nuolaista ettei tipahdeta. Mutta toivotaan toivotaan toivotaan... Toivotaan, että tämä tosiaan oli tässä - ja toivotaan, että opin tästä jotain!

2 kommenttia:

Tanja A kirjoitti...

Toivotaan, toivotaan täälläkin sinun puolestasi. Peukku on pystyssä!

Loviisa kirjoitti...

Peukut tiukasti tanassa! Ja tosiaan: toivottavasti opit jatkossa hölläämään ohjaksia jo siinä vaiheessa, kun et ole ehtinyt aivan nääntyä.