tiistai 19. elokuuta 2008

Suunnitelmatalouselämä

Yksi puolikas päivä töitä - ja stressioireet palasivat saman tien. Illalla alkoi olla vähän kenkku olo, ja tänä aamuna heräsin taas kuudelta sydämentykytyksiin ja vatsanväänteisiin. Päätin saman tien jatkaa lepolomaani ainakin tämän kuun loppuun. Ja heti kun olin tuon päätöksen tehnyt, tuli ihan tajuttoman hyvä ja rauhallinen olo, oireetkin hellittivät saman tien! Päivän touhut ovat sen koommin sujuneet iloisin mielin, lähestulkoon idioottimainen hymy naamalla. Tärkeimpänä touhuna tietenkin se, että ilmoitin asiakkailleni pysytteleväni vaihtopenkillä vielä jonkin aikaa.

Minä rakastan työtäni ja haluan ehdottomasti jatkaa sen tekemistä, ja juuri sen takia minun täytyy nyt tehdä tämä, hoitaa tämä uupumus pois heti kättelyssä, kunnolla ja lopullisesti, ennen kuin tilanne pahenee entisestään. Onneksi olen yrittäjänä niin onnellisessa asemassa, että voin härskisti vain ottaa sen oman lomani, jos se tarpeelliselta tuntuu. Taloudellisestikaan ei ole hätäpäivää, kun olen alkuvuoden puskenut niin tolkuttomasti duunia (niinno, juuri siksihän tässä pisteessä nyt ollaankin).

Olen ylpeä itsestäni, ja hieman yllättynytkin. Mikä tärkeintä, en tunne pienintäkään ahdistusta, huolta tai häpeää päätökseni takia. Ei tämä ole heikkouden merkki, päinvastoin, tämähän kertoo vahvuudesta ja viisaudesta! Viime viikolla sängyllä lojuskellessani lueskelin aikani kuluksi vanhoja päiväkirjojani raskaus- ja vauva-ajalta, ja mieleeni palautuivat taas ensimmäisen neuvolaterkkarini sanat. Raskauden alkutaivalhan oli sangen kaoottista aikaa minulle, olin juuri joutunut irtisanotuksi rakkaasta työpaikastani (tuotannollisista ja taloudellisista syistä) ja aloittelin hyvin vastentahtoisesti yrittäjyyttä, ja siihen epävarmuuden sumaan pamahti sitten vielä se vauvauutinenkin. Neuvolaterkkari halusi puhua näistä asioista kanssani pitkään ja perusteellisesti, ja keskustelun päätteeksi hän kehui minua oikein järkeväksi ja fiksuksi nimenomaan sen takia, että osaan kuunnella itseäni. Tarkkailin ja analysoin tuntemuksiani ja tein päätökseni sen perusteella, mikä minusta parhaalta tuntui, enkä suinkaan välttämättä niiden yleisesti viisai(mmi)ksi julistettujen toimintatapojen mukaan. Nyt koen tekeväni samoin. Toki mielessä piipahtelee sekin ajatus, että jos olisin muistanut käyttää tätä itseni kuuntelemisen taitoa jo matkan varrella, olisinko tähän tilanteeseen edes päätynyt... No mutta turhaahan se on jossitella, nyt ollaan tässä ja mennään sen mukaan.

Ja jotenkin epäilen, että tämäkin tilanne kuuluu elämäni käsikirjoitukseen. Olen nimittäin huomannut, että elämäni etenee viisivuotiskausissa, kuin suunnitelmataloudessa konsanaan: aika tarkalleen viiden vuoden välein menee pakka uusiksi ja joudun alusta alkaen selvittämään itselleni, kuka olenkaan ja minkälaisella perustalla elämäni talo nököttääkään.

Vuonna 1993 kirjoitin ylioppilaaksi ja muutin pois vanhempieni luota, toiselle puolen maata. Opettelin elämään itse, ottamaan itse vastuun kaikesta (joitain asioita piti tietenkin hoksata kantapään kautta, kuten esim. se, että vessanpönttö tosiaan tarvitsee säännöllisin väliajoin kuurausta, muuten se muuttuu kuvottavaksi rusehtavankeltaiseksi haisevaksi ällötykseksi - kotona asuessani äiti hoiti vessansiivouksen aina sen suurempaa numeroa tekemättä, enkä minä hemmoteltu teiniprinsessa tosiaankaan ollut koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota; luulin että se puhdistuu ihan vain vetämäällä *nolio* ). Aluksi asuin yhdessä lukioaikaisen poikaystäväni kanssa, mutta vuonna 1998 erosimme vihdoin lopullisesti, ja siinäpä oli minulle toinen itsetutkiskelun ja -etsiskelyn paikka: silloin vasta kasvoin oikeastaan minuksi, kun siihen asti olin mieltänyt olevani puolet meistä. Se oli kipeä prosessi, mutta ehdottoman välttämätön tietenkin. Seuraava viisivuotisetappi olikin sitten tuo edellä kuvaamani irtisanominen ja raskautuminen loppuvuodesta 2003 - ja lienee sepustuksitta selvää, kuinka mielettömän henkisen kasvun paikka se oli.

Pitkin tätä vuotta olenkin miettinyt, mitähän nyt sitten seuraa, kun alkaisi viisivuotiskausi olla taas taitteessaan. No uskoisin, että tämä on nyt se juttu. Taas pitää ottaa oman elämän eväslaatikko kauniiseen käteen, tarkistaa jälleen kerran, mitä siellä onkaan, ja miettiä tarkkaan ja perusteellisesti, minkälaisia aterioita niistä aineksista syntyykään ja miten ne kannattaa käyttää. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku... Ja hyvä siitä tulee, uskon ja luotan siihen - itseeni - ihan vankkumatta.

Sitäkin olen jo vähän miettinyt, että olisiko viiden vuoden kuluttua jo sen käännekohdan paikka, että palaisin palkkatyöhön. Siihen asti olen mielelläni kotona, jo pojankin takia, mutta sitten hän alkaisi olla sen verran iso jo, että minulla voisi olla sopiva sauma kurkistella taas työmarkkinoita uudesta näkövinkkelistä. Mene ja tiedä, turha sitä nyt vielä on pähkäillä saati suunnitella. Mutta jos ja kun aion tätä nykyistä, mieleistä ja tärkeää työtäni jatkaa, täytyy minun nyt hetkeksi pysähtyä ja kerätä voimani taas kasaan. Joten taidankin tästä pötkähtää sängylle...

2 kommenttia:

Loviisa kirjoitti...

Tosi hyvä, että itse hoksasit polkaista jarrupolkimesta. Muistat nyt sitten levätä ja tehdä kaikenlaista mukavaa, eikö? Ja meille saa toki tulla ensi viikollakin käymään, jos tekemisen puute iskee. :) Tai tehdäänkö treffit sinne teille päin?

Tanja A kirjoitti...

Lepää nyt todella kunnolla, että taas jaksat tehdä töitä pirtenä ja terveenä. Meillä saa tulla käymään, jos kotiseinät tympii, joko yksin tai V:n kanssa.