tiistai 5. elokuuta 2008

Ei kiitos enää, olen jo täynnä

Syysleimut ovat alkaneet aukoa kukintojaan. Yleensä syysleimujen aika saa minut haikeaksi: on siis syksy, taas on yksi kesä mennyt, taas yksi vuosi enemmän elämää takana ja yksi vähemmän edessä. Tällä kertaa en kuitenkaan ole yhtään pahoillani kesän loppumisesta. Joutaa mennä, on ollut siinä määrin kurja sesonki!

Minähän olen sairastanut epämääräistä vatsatautia (ja siinä sivussa muitakin kivoja vaivoja) oikeastaan koko kesän. Eilen oli suorastaan vallattoman autuas olo, kun oireet tuntuivat ainakin toistaiseksi kaikonneen. Poikakin lähti taas kesäloman jälkeen tarhaan, hän siirtyi isompien ryhmään ja oli tästä seikasta tohkeissaan kuin tonttuhattu. Sinne se äidin pikku vaaveli paineli, uusi reppu selässä keikkuen, kasvot innosta loistaen, uuteen tupaansa vanhojen ja uusien kavereiden luo. Katkeransuloista. Niin ne vaan kasvaa, ne pienet vaavelit.

Sain vihdoin kesäprojektini päätökseen ja ajattelin pitää sen kunniaksi viikon vapaata työstä (tai ainakin siitä päätyöstä). Suunnittelin käyväni kampaajalla sekä optikolla vuositarkastuksessa, ja ennen kaikkea viettäväni täysin vapaata, mitään tekemätöntä, mistään stressaamatonta laatuaikaa ihan itsekseni...

Hah.

Istuin koneen ääreen hieman hämilläni - mitähän sitä nyt oikeasti sitten tekisi tällä laatuajallaan? Onneksi asiaa ei tarvinnut pähkäillä kuin kolmisen varttia, sitten soi puhelin: siitä kesäprojektista olisi sittenkin vielä rippeitä jäljellä, en minä mitenkään voisi..? No voisinhan minä. Ja kun ne lomasuunnitelmat kerran menivät mönkään, otin sitten saman tien lisääkin töitä koko viikoksi ja päätin siirtää lomani ensi viikkoon. Tai ensi vuoteen. Tai seuraavaan elämään.

Iltapäivällä vasen jalkani (jalkapohja, kantapään vierestä ulkosyrjästä) alkoi kipeytyä ja äityi lopulta niin pahaksi, että illalla en enää päässyt kävelemään sillä kuin hyvin vaivalloisesti linkuttaen. Ulkopuolista saattaa jo väkisinkin vähän naurattaa (miästä ainakin nauratti); kuinka voikin yhden ihmisen kohdalle osua tällainen putki terveysriesoja! Minua ei naurattanut vaan purskahdin lohduttomaan itkuun. Kuinka voikin yhdellä ihmisellä terveysriesoja riittää, heti kun yhdestä päästään niin seuraava iskee, hajoanko minä tosiaan kappaleiksi kuin joku halvatun autonrämä, romuttamolleko minut joutaa köijätä?!? Itku yltyi lopulta ihan hysteeriseksi parkunaksi.

Ja liekö se parkuna sitten järkyttänyt armasta karvaturpaamme, tiedä häntä. Joku sitä oli joka tapauksessa järkyttänyt siinä määrin, että kun kömmimme makuuhuoneeseen paneutuaksemme yöpuulle, odotti sängyssä litisevä lätäkkö. Ihanaa, just lakanan-, peiton- ja tyynynvaihtoonhan me just siinä kohtaa haluttiinkin ruveta. Jotta jos joku sattuisi olemaan puuhkaa vailla niin me voitais ehkä järjestää...

Jalkani sentään parani yön levolla sen verran, että pääsin käpistelemään tämän päivän toimissani. Päivä onkin mennyt rattoisasti töitä puurtaessa ja pyykkiä pestessä... Mutta toisaalta, onhan se hyvä aina välillä ne peitot ja tyynyt ja petauspatjakin pestä, miksei sitten yhtä hyvin nyt. Onneksi sattui tulemaan tuulinen mutta poutainen päivä, kuivuvatkin nopeasti.

Mitähän seuraavaksi? Ihan oikeesti nyt hei, Murphy, mee jo muualle!

3 kommenttia:

sten kirjoitti...

Murphy, tseh tseh! Jospa ne syksyn sateet tosiaan toisivat tervettä ilmaa tullessaan. Voimia sulle, niin saat vaivat selätettyä (vyörytys on suosittu tapa kaikenlaisten "vaivojen" selättämiseen..)

Loviisa kirjoitti...

Oijoijoi, eipä taaskaan kuulosta kovin mukavalta.

Mutta hei, ehdotus! Pidä se loma tämän kuun loppupuoliskolla ja tule mun kanssa kiertämään Lahden kauppoja jonain päivänä?

Loviisa kirjoitti...

Minä taas. Tulin vaan tuomaan tunnustusta. Linkin takana siis. Kiitos, että olet ja että käyt ja että kommentoitkin silloin tällöin :)