lauantai 23. elokuuta 2008

Suruista ja iloista

Miähen mummo (isän puolelta) kuoli viime viikolla. Sinänsä asiaan ei liittynyt suurta dramatiikkaa, hän oli toki jo hyvin iäkäs ja vakavasti sairas, mutta onhan kuolema aina iso, syvältä koskettava asia. Kun suru-uutinen kerrottiin meille, minun ensimmäinen ajatukseni oli "Kenelle lähetän kukkia?" - muistinhan, kuinka määrättömän paljon kukkalähetykset ja muut muistamiset minua itseäni lämmittivät ja lohduttivat oman äitini kuoltua. Joltisenkin pähkäilyn jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, etten lähettänyt kukkia kellekään, mutta mummon siskolle (jolla oli sisareensa aivan käsittämättömän läheinen suhde ja tiivis side) lähetin pojan tekemän piirroksen ja kirjoittamani runon. Tämä isotäti onkin ollut kuulemma aivan pois tolaltaan, joten toivottavasti meidän vaatimaton muistamisemme edes hieman ilahduttaa häntä.

Kovasti pohdiskelin sitäkin, kuinka minun pitäisi appiukkoon suhtautua, kun tulimme tänne anoppilaan viikonlopuksi - kuuluisiko minun ilmaista osanottoni, sanoa jotain tosi viisasta ja lohduttavaa, halata ehkä..? Toisaalta tuumin, että appiukko tyypillisenä suomalaisena miehenä todennäköisesti ottaisi tilanteen hyvin asiallisesti ja saattaisi suorastaan häkeltyä ylimääräisistä tunteenosoituksista.

Ja oikeassa olin. Appiukko oli (on edelleen) virtaa täys kuin höllä röijy. Hän höyrysi hautajaisvalmisteluja, taivasteli arkkujen hintoja (niin, tiedän, ne maksavat tolkuttomasti, minullahan on tästä asiasta melko tuoretta omakohtaista kokemusta), selvitteli ja selitteli perintöjuridiikan kiemuroita, pohti hautajaisten ruokalistavalintoja - ja ennen kaikkea suunnitteli uusia vintin portaita, jotka pitää kuulemma rakentaa nyt heti, että saadaan isokokoiset perintöhuonekalut sisään. Ja se vasta ostettu uusi painepesurikin piti tietysti saada käyttökuntoon hetioitisvälittömästi, kymmenen aikaan illalla, koska auton pesuhan ei voi odottaa...

Mieleni teki tarttua miestä harteista, ravistaa vähän, katsoa tiukasti silmiin ja karjaista, että pysähdy nyt, sure hyvä ihminen, itke vaikka! Mutta sitten ajattelin, että juuri sitähän appiukko varmaan tekeekin: suree, omalla tavallaan. Ei tämä tauoton touhuaminen ole surun pakoilua tai peittelyä, se on surun työstämistä. Hänen tavallaan.

Me ihmiset olemme niin kovin erilaisia.

Minä olisin äidin kuoltua halunnut pysäyttää kaikki mahdolliset prosessit pariksi päiväksi ja ihan vain surra, parkua ja volista itselleni selväksi sen tosiasian, että minun äitini, minun ainoa äitini, on nyt lopullisesti poissa. Tuntui valtavan pahalta ja ahdistavalta, kun en saanut siihen tilaisuutta vaan jouduin heti sukeltamaan kaiken maailman käytännön asioihin, joita tuntui riittävän ihan loputtomiin. Surulle ei jäänyt aikaa eikä tilaa, mitä nyt muutaman nenäliinallisen ehdin touhujen lomassa tihrustaa. Siinä vaiheessa, kun käytännön järjestelyt alkoivat helpottaa, oli sen akuuteimman surun aikakin mennyt oikeastaan ohi, en minä sitten enää oikein osannut sitä käydä käsittelemään. Saa nähdä, palaako tämä asia vielä joskus minua vainoamaan - toistaiseksi ainakin tuntuu siltä, että no menihän se näköjään noinkin.

Niin, kukin suree tavallaan. Ja kukin myös iloitsee eri lailla, eri asioista. Muistan jostain lukeneeni, että miesten ja naisten ystävyyssuhteet ovat siinä mielessä erilaisia, että naiset tykkäävät ihan vain olla yhdessä, kun taas miehet bondaavat tekemällä asioita kimpassa. Ainakin minun ja miähen kaverisuhteet vahvistavat tämän väitteen.

Tämän viikonlopun ohjelmassa on ystävien kanssa vietettävää laatuaikaa meille molemmille. Minä kävin perjantaina lähikaupungissa tapaamassa ystävättäriäni - shoppailun merkeissä, mitenkäs muuten. Sainkin oikein mukavasti taas tuhoa aikaiseksi: mukaan tarttui ensin kivat paksut sukkahousut (jotta hamekausi voisi jatkua), sitten niiden väristä sainkin kuningasajatuksen ja ostaa pamautin talvitakin (mutta hei, sen edeltäjä on ostettu viime vuosituhatluvulla; kai sitä ihmisen nyt kerran vuosisadassa kelpaa takki ostaa...), sitten löytyi vielä ihana laukkukin samaa sävyä. Sarjasta puuttuvat vielä kengät, mutta täytyihän sitä jotain jättää ensi kerrallekin... Ystävättärenikin iloitsivat nähdessään minut taas suunnilleen omana itsenäni täydessä shoppailuvauhdissa.

Miäs taas nauttii kavereidensa seurasta tänään perinteisen, jokakesäisen seitsenottelun ja sitä seuraavan saunaillan merkeissä. He siis tosiaan suorittavat ihan oikeat naisten yleisurheilun seitsenottelun lajit - ja sen päälle sitten tietysti asiaankuuluvasti saunovat ja kaljoittelevat ja epäilemättä puhuvat kalastuksesta ja jalkapallosta pitkälle aamuyöhön. Henkilökohtaisesti keksisin kyllä aika helposti aika pitkänkin listan miellyttävämmistä ajanvietemuodoista, mutta pojat ovat päivästä aivan tohkeissaan - suotakoon se heille.

Kukin tavallaan. Ja kellä meistä muka olisi lihaksia ruveta väittämään, että jonkun tapa on oikeampi tai väärempi kuin toisen - eiköhän sen oikean ja väärän, enemmän ja vähemmän sopivan, näissä asioissa määrittele ihan jokainen itse itsensä osalta. Ja hyvä niin.

2 kommenttia:

Lappis kirjoitti...

Niitä samoja laukkuja myytiin myös tämän kaupungin marketissa...

t. nimim. asustekaksonen ;-)

Loviisa kirjoitti...

Kiitos viimeisestä, mutta voisitko ensi kerralla pakottaa mut ostamaan sen laukun, jota sillä silmällä katselen?