Uutta tupaan

Uudet sohvamme (niin, ne jotka kesä-heinäkuun vaihteessa ostimme) saapuivat vihdoin eilen. Passelisti myös vanhoille sohvillemme löytyi uusi koti Sininauha-järjestön välityksellä. Vähän meinasi haiku tulla, kun niitä ulos kannettiin - ne taisivat olla ensimmäiset huonekalut, jotka olen Ihan Itse ostanut, tosi hyvin ne ovat nämä kymmenen vuotta palvelleet ja varmasti palvelevat ainakin toisen mokoman vielä, ihan priimakunnossahan ne sinänsä ovat. Ai miksikö sitten halusin niistä eroon? No okei, tärkein syy on se, jota ei saa ääneen ilmaista kukaan muu kuin minä: olivathan ne aika rumat, tai siis, noh, se kuosi nyt oli aika taattua ysärikamaa... Ystäväni Minkkinen tosin lohdutti minua osuvasti toteamalla, että todnäk ne päätyvät ihmiselle, jolta on mennyt koko 90-luku enempivähempi ohi (Sininauha siis tarjoaa tuettua asumista päihdeongelmista toipuville), joten sikälikin menevät oikein hyvään tarkoitukseen.

Mutta ahh ja voih, on ne uudet sohvat kyllä ihanat! Sopivat värimaailmaamme täydellisesti ja, mikä tärkeintä, ovat äärimmäisen mukavat istua ja löhötä. Kyllä kannatti vaihtaa.

Nyt niistä kalusteista, jotka neljä vuotta sitten tähän muuttaessamme mukanamme toimme, on jäljellä tasan kolme kappaletta: yksi pieni lipasto, yksi CD-teline ja sohvapöytä - jonka senkin harkitsemme vaihtavamme hieman pienempään, koska uudet sohvat vievät hieman enemmän tilaa kuin vanhat. Ei, tämä ei ole silmitöntä kulutushysteriaa vaan harkittua kodin rakentamista. NYT asuntomme näyttää aika lailla tasan tarkalleen meiltä, meidän kodiltamme, meille täydelliseltä (miinus se joka soppeen leviävä lelu- ym. rojukaaos). Trendikkäät, sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tahi kuulumattomat sisustusgurut todennäköisesti läiskäyttäisivät täällä teatraalisesti kädellä otsaansa, kihertäisivät "siis voi hirveetähh!" ja alkaisivat tarmokkaasti pelkistää linjoja, karsia esineistöä ja lisäillä tehosteita väriskaalaan - mutta hepä eivät asu täällä. Me asumme. Me olemme aina halunneet kodikkaan, lämminhenkisen kodin, joka soveltuu ennen kaikkea olemiseen ja meille tärkeiden asioiden parissa puuhaamiseen. Ja nyt meillä on sellainen. Tänä aamuna jätin jopa aamulehden asuntoliitteen vallan lukematta, liekö sekin merkki jostain? (Okei, siitä että oli kiire ruokakauppaan mutta ei nyt suotta pilata hienoa draaman kaarta.)

Tänään kävivät vielä appivanhemmatkin, appiukko auttoi miästä vaihtamaan saunaan uudet lauteet. Kokkasin karjalanpaistia, mikä olikin kuulkaa oikein historiallinen teko: sitähän voisi helposti kuvitella, että minun juuriltani versovalle, ruoanlaitosta kiinnostuneelle ihmiselle karjalanpaisti olisi aivan jokapäiväistä leipää, mutta jotenkin ihmeellisesti olin tähän saakka onnistunut välttymään siltä tyystin, ja minun oli suorastaan kysyttävä ystäviltäni ja luntattava keittokirjasta ohjeita sen tekemiseksi! Mutta vallan erinomaista tuli paistista heti ensiyrittämällä - lieneekö sitten verenperinnöllä jotain osuutta asiaan vaiko ihan sillä tosiseikalla, etteihän karjalanpaistin kanssa oikein mitenkään voi epäonnistua kun se lienee maailman simppelein ruokalaji... (Ei taaskaan pilata draaman kaarta, uskotaan tuohon verenperintöteoriaan joohan.) Jälkiruoaksi teimme pojan kanssa yhteistuumin mustaherukka-juustokakkua, josta siitäkin tuli oikein hyvää. Kokkikolmonen on tyytyväinen itseensä.

Nyt te lukijat (te molemmat, jotka olette tänne asti pysyneet hereillä) ehkä ihmettelette, minkä kumman takia jaksan näin julmetun pitkään ja perusteellisesti blogata moisista triviaaleista tyhjänpäiväisyyksistä. Mutta katsokaas kun sen triviaalin pinnan alta pilkottaa jotain suurta ja merkittävää: Minä olen vähitellen toipumassa, palautumassa entiselleni! Jaksan taas innostua ympärilläni olevasta todellisuudesta, ihan pitkääkin aikaväliä ajatellen. Jaksan jo touhuta edes sen verran, että kyhään jonkinlaisen aterian kokoon. Tämä kaikki on aika paljon verrattuna siihen, mikä tilanne oli vielä kuukausi tai parikin viikkoa sitten. Vielä on pitkä matka siihen vanhaan tuttuun Carelianan perusenergiatasoon - enkä kyllä välttämättä ihan siihen tolkuttomaan suorittamiskierteeseen halua enää koskaan palatakaan - mutta ainakin nyt osaan jo iloita jokaisesta pienestäkin askeleesta oikeaan suuntaan. Kyllä minä täältä burnoutin tuhkaläjästä vielä ihmisten ilmoille kömmin (todnäk tuhannen vaate- ja sisustuskaupan kautta), siellä nähdään, toivottavasti jo aika pian!