Aatonaatto ei ollut vielä ehtinyt vaihtua aatoksi, kun meillä jo veri roiskui - anoppi satutti sormensa pahemman kerran sähkökynttilöitä tarkistaessaan. Onneksi oli lääkäri lähellä, totesi että tikkejähän siihen haavaan olisi tarvittu, mutta onneksi sattui talossa olemaan perhoslaastaria, joka ajoi saman asian. Pitikin olla ihan oikea lääkäri, räpsähti nimittäin anopille sitten saunomiskielto saman tien. Ja vihannestenpesut sun muut kosteutta ja/tai etusormen koukistelua edellyttävät kokkaus- ym. nakit minulle. Hyvä vain, sainpa tuntea olevani hyödyksi enkä vain loisivani valmiin pöydän äärellä.
Kun aattoaamuna kömmimme miähen kanssa aitasta taloon, oli poika jo koristanut kuusen lähes valmiiksi. Minäkin sain vielä muutaman koristeen yläoksille ripustaa, ja miäs ripusti yhden pallon koiran kaulapantaankin, siitä tuli oikein soma. Tuntui joululta. Ihanalta.
Kävimme muistolehdossa sytyttämässä kynttilät äidin, kummitädin ja miähen isovanhempien muistolle. Herkistyin kovasti siinä pikkupakkasessa ja tuulenvirissä lepattavia pikku liekkejä katsellessani, tuumin, että olen äitiä ajatellut hänen kuolemansa jälkeen paljon enemmän kuin hänen eläessään - ja ennen kaikkea lämpimämmin ja rauhallisemmin, kun ei enää tarvitse kantaa huolta ja pelkoa siitä, mitä hän taas on saanut aikaiseksi, mitä asioita sotkenut, keitä ihmisiä satuttanut...
- No voi jeekeli! tokaisi joulupukki kuullessaan, että vaari oli kyllä lähtenyt juuri häntä vastaan mutta ilmeisesti he olivat jotenkin menneet ristiin, koskapa joulupukki oli selvästikin löytänyt omin avuin perille, mutta vaaria ei nyt sitten näkynyt missään.
- Hei minun vaarikin sanoo aina että voi jeekeli! innostui poika (tiedättekö muuten ketään muuta, joka niin sanoisi?). Äiti sukelsi sohvan taakse hihittämään, mutta poika jatkoi tärkeänä: - Mutta minä en sano että jeekeli, minä sanon että voi hitsinpimpula, äiti on sanonut että niin saa sanoa, jos on oikein paha paikka.
Ja kyllähän se poika kiltiksi todettiin, ainakin lahjavuori oli melkoinen. Mukavasti pukinkonttiin oli kuitenkin valikoitunut paljon seurapelejä, kirjoja ja elokuvia, vähemmän leluja eikä yhtään turhaa krääsää. Wall-E-leffaa oli toivonut sekä poika että äiti - poikahan kävi isänsä kanssa katsomassa sen oikein elokuvateatterissa, mutta minä en ollut sitä vielä nähnyt lainkaan - mutta niin vain vei tässäkin kiltteyskilpailussa poika voiton, ja hänen paketistaanhan sekin DVD sitten paljastui. Katsoimmekin sen heti aattoiltana, ja voi että se onkin ihana elokuva, minä menetin sydämeni tuolle hyväntahtoiselle pikku romurobotille ihan tyystin!
Joulun ja lumen kunniaksi intouduin minäkin sisälemmikki telmimään lapsen kanssa pihalla. Pyöriskelin kinoksissa ja laskin liukurilla mäkeä niin, että onnistuin kastelemaan vaatteeni alkkareita myöten. Otettiinpa rekikelin kunniaksi oikein potkukelkkakin esiin, potkuutin pojan kanssa yhteensä vähän reilun puolen kilometrin matkan anoppilan pihatien päähän ja takaisin - ja puuskutin ja läähätin sen jälkeen tulipunaisena varmaan puoli tuntia, ja seuraavana päivänä jalat olivat kipeät paikoista, joissa en tajunnut lihaksia olevankaan. Kyllä, potkukelkkailu on täyttä urheilua, järjestetäänhän kyseisessä lajissa MM-kilpailujakin! Ja kyllä, minä aloitan sen kuntoilun taas ihan heti vuodenvaihteessa...
Ja kyllä, tämänkin joulun polttavin kysymys voidaan laulaa muodossa Kuinka paljon mahtuu pieneen ihmiseen, pieneen ihmiseen, lanttulooraa, kinkkua... Ja vastaus on että paljon. Mutta kuitenkin vähän vähemmän kuin tuli taas mätettyä. Örp.
Toivottavasti teillä muillakin on ollut yhtä jouluinen joulu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti