Juuri nyt minä olen ihan onnellinen. Vuodenvaihde oli miellyttävä, omatekoisen perunasalaatin makuinen, rakettiruudin käryinen ja kuohuviinin kupliva. Pojalle tosin nousi hieman lämpöä, mutta kävimme kaikesta huolimatta pikaisesti läheisessä puistossa raketteja ampumassa, kun lapsi sitä etukäteen niin kovasti odotti, ja sen päälle vielä ajamassa pienen raketinkatselukierroksen kaupungilla. Upouuden Automme ikkunasta olikin paljon miellyttävämpää katsella raketteja - livenä ympärillä räiskyvät, paukkuvat ja välkkyvät ilotulitteet pelottivat lasta aika lailla.
Kun kokkailin sitä perunasalaattia ja jammailin siinä samalla lapsen pitkästä aikaa esiin kaivaman ikivanhan Smurffi-levyn tahtiin (rrrrrraparrrrrriparrrrrrrrembrrrrrandt ja GallllllllllenKalllllllela - nyt meni hermot - relaa vähän!), tajusin erittäin konkreettisesti, kuinka pitkän matkaa olenkaan kulkenut parempaan päin. Vain muutama kuukausi sitten kyhjötin itkeä tihrustaen eineksillä katetussa pöydässä musertuneena siitä, etteivät voimani kertakaikkiaan riittäneet edes ruoanlaittoon, ja hieman myöhemmin suorastaan häkellyin, kun huomasin todella pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa rekisteröineeni hyvän laulun radiosoitosta ja ottaneeni pari tanssiaskelta sen tahtiin.
Niin, kovin jammaavia muistoja ei kuluneesta vuodesta jää. Alkuvuosi taisi mennä suhteellisen mukavasti, muistaakseni, mutta vuoden jälkimmäistä puoliskoa leimasivat kaiken maailman vaivat: pitkittynyt vatsatauti ynnä muut sekalaiset tulehdukset ja riesat, burnout, jonkinasteinen masennus, jota ei kylläkään kukaan suostunut diagnosoimaan... Niin ja olenhan minä leikkausjonossakin edelleen, kuuden kuukauden takuuajan oltua ja mentyä.
Toki vuoteen mahtuu yhtä sun toista positiivistakin. Lopetin tupakoinnin (krhm, kahdesti), tutustuin kiehtoviin uusiin paikkoihin ulkomaanmatkoilla, koin mukavia hetkiä ja onnistumisen iloa yliopistotyössäni ja opin - aika kipeästi kantapään kautta mutta kuitenkin - pitämään tolkun mukana tämän varsinaisenkin työni kanssa. Ja tietenkin vietin lukemattomia kullankalliita hetkiä lapseni kanssa. Ja aina silloin tällöin tulin huomanneeksi, että onhan tuo miäskin ihan kelpo kaveri tai jotain. Ja koira on ihana.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ja kaipaan perinteitä. Niinpä uudenvuodenlupauksenikin ovat sangen perinteisiä: Ihan ensiksi karistan kyydistä nuo keskivartalooni parkkeeranneet joulukilot (niitä kertyi oikeasti täydet neljä - olisi ehkä voinut vaikkapa sen kolmannen kinkku- ja laatikkosantsauksen jälkeen ottaa jo järjen käteensä...). Aloitan jumpan, liityn uuden salin jäseneksi heti maanantaina. Ilmoitan lapsen muskariin ja muutenkin puuhailen hänen kanssaan entistä enemmän rakentavia, tervehenkisiä aktiviteetteja ja vähennän videoiden ääressä sohvalla löhöilyä radikaalisti. En aloita tupakointia enää. Yritän jaksaa uskoa valoisaan tulevaisuuteen.
Juuri nyt olen ihan onnellinen. Ihan hyvä alku vuodelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti