Miäheni pesi tänään vessan ensimmäistä kertaa meidän yhdessäolomme aikana. Tämä ei johdu siitä, että hän olisi jotenkin erityisen siivoton tapaus, minä vain satun pitämään vessan pesua yhtenä mukavimmista kotitöistä (varsinkin kun meillä on noin kahden neliön kokoinen vessa eli ei isokaan urakka), joten olen ihan kernaasti ottanut sen kontolleni. Se, että miäs pesi vessan tänään, johtuu tietystä tieteellisestä, täten empiirisesti todistetusta tosiasiasta: vaikka vessamme onkin pieni ja vaikka se laatta lentäisi miten komeassa kaaressa, ovelta asti sitä ei saa pönttöön osumaan, ei ainakaan kolmen promillen laskuhumalassa.
Että oli ilmeisen hauskat firman pikkujoulut heitillä. Minä puolestani otin ihan reippaasti kierroksia siitä hyvästä, että isäntä rymysi kotiin kylläkin jo puoliltaöin mutta sellaisella rytäkällä kuin olisi tullut seinästä läpi tai vähintään ovenkarmit kaulassa, ja pian sen jälkeen aloitti reippaan mutta äänekkään vessan laatoitusprojektinsa, johon sitten lapsikin heräsi ("Isi! Isi! Isiiiiii... Isi on tullut, äiti isi on tullut kotiin!" - "Kuule kulta, isin kanssa ei just nyt voi jutella, aamulla sitten juttelette, nyt on uniaika, koitahan nukkua..."). Sen koommin ei koko loppuyönä järin hyvin nukuttukaan - paitsi miäs, joka heräsi aamulla ilmeisen hilpeänä mukavan illan jäljiltä ja autuaan tietämättömänä jopa siitä, että minä olin siirtynyt sohvalle nukkumaan heti kylppäriremontin alkajaisiksi, saati siitä, että sieltä olkkarista sitten pitkin yötä ramppasin heräilevää lasta rauhoittelemassa.
Tavan paska vaimo minäkin olen kun en moisen ratkiriemukkaan pikkujouluyön jälkeen jaksanut järin aurinkoisena hautajaisissa edustaa. Koko toimituksen ajan torkuin pää rinnalle yykähtäneenä - laskin sen varaan, että pappi varmaan uskoo minun rukoilevan tosi hartaasti...
Ja paitsi huono vaimo, olen ilmeisen huono äitikin - tarhasta on taas kuulunut sangen ikäviä kuulumisia lapsemme käytöksestä. Olo on epätoivoinen. Olemme yrittäneet kaikkia mieleen tulevia keinoja, niin rankaisemista kuin palkitsemistakin, nollatoleranssia ja rakentavia keskusteluja, armeijakuria ja pitkän tähtäimen kannustinohjelmia. Tuloksetta. Kai tämä sitten vain on taas yksi Vaihe, menee ajastaan ohi riippumatta meidän tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Ja vahva oma tahto on loppujen lopuksi pohjimmiltaan hyvä asia. Tai jotain. Mutta luonnolle ottaa, pahemman kerran, tämä totaalinen avuttomuus tuollaisen vähän päälle metrisen natiaisen edessä.
Mutta jos olenkin ihan onneton vaimo ja äiti, yliopistonopena olen ilmeisesti vähintäänkin kelvollinen. Ainakin jos jotain on pääteltävissä siitä, etten ole viime päivinä päässyt tyhjin käsin tai kuivin suin sieltä lähtemään - ensin opiskelijat lahjoittivat minulle kuohuviinipullon (tästä olen kyllä ihan valtavan otettu!!!) ja sitten kollegakin halusi kiittää hedelmällisestä yhteistyöstä laatuviinipullolla.
Ehkä pitäisi sittenkin ruveta sellaiseksi kuuluisaksi akateemiseksi broileriksi, ei tää reaalimaailma oikein tunnu sopivan minulle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti