Kiiltää jo jää...

Poikani oli eilen luistelemassa oikeastaan ensimmäistä kertaa. Luistimet kyllä ostettiin jo viime talvena ja pari kertaa niitä kokeiltiinkin, mutta suurimmaksi saavutukseksi silloin jäi muutaman sekunnin seisominen omilla tolpilla luistimet jalassa.

Mutta nyt siis suuntasimme mukavassa pikkupakkasessa läheiselle jääkentälle, poika odotti luisteluretkeä kuin varsa kevätlaitumelle pääsyä. Isä ja poika sonnustautuivat luistimiin (on äidilläkin luistimet, mutta ne ovat anoppilassa ja ehkä, krhm, ihan pikkuisen kesäterässä, kun niitä on käytetty viimeksi muistaakseni ylioppilaskirjoitusteni lukulomalla, josta toki on, krhm, muutama vuosi), ja eikun kiitämään ja liitämään pitkin jään kiiltävää pintaa...

No ei ihan.

Poika autettiin jäälle, siihen jääkiekkomaalin viereen, voimakkaasti kainaloista tuettuna. Silti hän kaatua mätkähti saman tien, ja puhkesi valtavaan parkuun. Mä haluun pois! Nyt! Heti! Mennään kotiiiiiiiin, mä haluun kotiin! Luistelu on kamalaa, mä vihaan luistelemista, mä en haluu luistella enää, mä en luistele enää ikinä, enenenenEN!!! Yritin häntä tyynnytellä ja kävin läpi koko kliseevarastoni - eihän kukaan ole seppä syntyessään mutta harjoitus tekee mestarin ja lopussa kiitos seisoo jne.

Mutta minun poikani ei lopussa seisovista kiitoksista piitannut. Hänhän ei luistelu-uransa suhteen seissyt edes alussa vaan pyllähti suoraan pyrstölleen, ja se riitti hänelle. Nih kerta. Kun ei niin ei. Hän ei luistelisi. Enää ikinä. I-ki-nä!!! Irti musta äiti, mä lähden nyt kotiin!

Pyhää vihaa uhkuen pikkumies räpiköi pois jäältä ja yykähti kentän reunan penkille istumaan ja parkumaan. Odottelin hänen vieressään, silittelin rauhoittavasti päätä ja selkää, ja kun parku sen verran edes hiljeni, että sain ääneni kuuluviin, osoitin jäällä nököttävää maalia ja totesin rauhallisesti: Huomasitkos, sinä muuten luistelit? Tulit tuolta maalin luota tänne ihan itse, ilman apua, ja hyvin meni! Aika pitkän matkan jo pääsitkin!

Poika hiljeni. Istua nökötti hetken siinä penkillään, minä hiljaksiin edelleen silittelin häntä, kunnes:

Päästä irti äiti, mä meen nyt jäälle!

Ja niin hän meni. Luistella köpötteli päättäväisesti keskijäällä kaartelevaa isäänsä kohti. Pyllähti pian, hihkaisi "ei sattunut!", nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Kasvot loistivat kirkkaampina kuin pikkupakkasessa tuikkivat lumikiteet, kun minä kentän laidalla taputin riemuissani käsiäni vilpittömän ylpeänä häkellyttävän nopeasta edistymisestä.

Niinhän siinä lopulta kävi, kuten varmaan arvaattekin: uuden taidon makuun päästyään poika ei olisi millään malttanut lopettaa. Lopulta, kun äitiraukan varpaat olivat hooposta hyppelystä huolimatta aivan umpijäässä, päästiin lähtemään kotiin kuuman kaakaon äärelle.

Krhm, nyt yhtään minua tuntevat lukijat varmaan hymyilevät hieman. Että mistähän poika olisi moiset piirteensä perinyt - totaalinen nollatoleranssi epäonnistumisille, mutta pienelläkin kehulla jaksaa suorittaa vaikka mitä ihmeitä...

Äidin kulta.