Virtaa purkista?

Saimme lääke-edustajana toimivalta tuttavalta erinäisiä purkillisia vitamiineja kiitokseksi pienestä palveluksesta. Mukava ele! Ja nättejä ovat purkit, melkein voisi pöydällä pitää koristeena, mutta tietenkään moisia tuotteita ei saa pitää lasten ulottuvilla. Ensimmäinen yskähdys minulta pääsi, kun kurkkasin purkin sisään ja tajusin, että ne vitamiinivalmisteet on yksittäispakattu metallipaperiin. Ekologia kunniaan! Seuraavan kerran pärskähdin lukiessani sisällysluetteloa: glukoosisiirappi, sokeri, oligofruktoosi, hydrogenoitu kasviöljy, persikkamehutiiviste... Varsinainen terveystuote! Siis käytännössä ihan rehellistä karkkia, johon on vain ympätty vähän jotain ylimääräistä vitamiinia tai hivenainetta. Ja se kuuluisa apteekin hinta.

Juurihan siitä oli juttua lehdessä, että vitamiinit sun muut ravintolisät ovat oikeastaan parhaimmillaan täysin turhia, pahimmillaan haitallisia (lukuunottamatta D-vitamiinia, jota me täällä pohjolassa pimeään vuodenaikaan ilmeisesti kovastipaljon tarvitsemme). Olen minäkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että normaalista, monipuolisesta ruokavaliosta varmaan normaali ihminen saa suunnilleen kaiken tarvitsemansa, harvemmin nykyään taidetaan keripukista kärsiä, mutta silti kyllä sinnikkäästi napsin jokapäiväisen B-vitamiiniannokseni, koska sekä psykologini että perhelääkärini ovat tienneet kertoa, että yhden sortin B-vitamiini tutkitusti auttaa kompensoimaan E-pillereiden psyykkisiä haittavaikutuksia. Tiedä häntä sitten, olenko oikeasti yhtään sen täyspäisempi noiden nappien takia, mutta minun tapauksessani varmaan plasebovaikutuskin on jo tyhjää parempi!

Ja kun meillä nyt kerta sitten on noita uusia hienoja epäekologisia terästettyjä karkkejamme, niin mikä etten nappaisi magnesiumnamia aina ennen jumppaan menoa välttyäkseni kenkuilta lihaskrampeilta. Kyllä nämä uudet vähintään kuusnolla päihittävät edelliset magnesiumvalmisteeni, jotka edustivat sitten sitä tasan vastakkaista ääripäätä: vanhoja kunnon pillereitä, reilun kokoisia, ankean näköisiä, tympeän hajuisia ja koostumukseltaan karheita, ilmeisesti kurkkuuntakertumisefektin maksimoimiseksi. Ja niitä piti ottaa neljä kerralla. Luulenpa, että suurin niistä koituva hyöty oli se, että oli pakko juoda puolisen litraa ylimääräistä nestettä että ylipäätään sai ne pillerit alas!

Mutta jumppa, niin. Siinäpä sellainen elämän eliksiiri, jota ei kyllä mistään purkista saa! Olen nyt käynyt jumpissa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa, ja eilen tienasin siitä hyvästä satasen. Tai no, en oikeastaan tienannut vaan pikemminkin säästin: uudella salillani oli sellainen kampanja, että kun käy ensimmäisen jäsenyyskuukautensa aikana kuusi kertaa liikkumassa, saa satasen liittymismaksunsa takaisin. Ja minulla se kuusi kertaa siis täyttyi eilen. Itse asiassa tuntuu kummalliselta, että olisin muka kuusi kertaa vasta käynyt - jumppa on taas jo täysin luonteva osa elämääni, aivan kuin olisin ihan koko ikäni salilla säännöllisesti rampannut! Lähinnä ihmettelen, miten - ja ennen kaikkea miksi?!? - onnistuinkin taas sinnittelemään niin pitkän pätkän sohvaperunana. Ja voi miten nopeasti kroppakin siihen touhuun tottuu! Ensimmäisten treenien jälkeen toki silmien räpäyttäminenkin teki jo lähes kipeää ja liikehdintä oli suunnilleen yhtä sulokasta kuin Martti Ahtisaarella kokovartalokipsissä, mutta kyllähän ne kivut ja tuskat ja nolon habituksen kesti, kun tiesi miten hyvään tarkoitukseen se menee. Ja jo toisella kerralla jaksoi jumpan vetää ihan eri tehoilla, oikeastaan täysillä jo, tulematta enää normaalia raukeutta rammemmaksi. Mutta sitäkin autuaammaksi! Klisheistä mutta totta, että sinne salin hienhajuun ja jytänjyskeeseen tosiaan jäävät kaikki elämää pienemmät murheet. Keksinpä siihen liittyen pienen aforismintapaisenkin: Jos jotain murhetta jaksat vielä jumpan jälkeen märehtiä, sitten se varmaan on märehtimisen arvoinenkin, muuten lienee turhaa energiantuhlausta.

Mutta ei sitä sohvaperunointiakaan pidä aliarvioida. Tärkeää ja laadukasta puuhaa sekin. Joten taidanpa tästä jo rojahtaakin töllön ääreen...