Entäs jos?

Sitähän pohditaan monissa elokuvissakin, millaiseksi elämä olisikaan muodostunut, jos olisi jonkin pienen valinnan tehnyt toisin: entäs jos olisinkin ehtinyt siihen metroon, josta myöhästyin; entäs jos olisinkin irtisanoutunut työstäni silloin kun teki mieli...

Minusta on mielenkiintoista miettiä omaa elämäänsä, ikään kuin palata omia jälkiään ja etsiä niitä käännekohtia, risteyksiä, joissa toisen tien valitseminen olisikin johtanut johonkin aivan muualle kuin sinne, mihin nyt on päätynyt. Minä tosin uskon hyvin vahvasti siihen, että juuri se tie ja se paikka, jotka itse kunkin kohdalle valikoituvat, ovat ehdottomasti ne oikeat ja parhaimmat. Tämä tie minun on täytynyt kulkea päästäkseni tähän missä nyt olen, tässä on minun paikkani, tässä minun on hyvä olla.

Mutta silti, ajatuksilla on joskus kiva leikitellä. Omalla kohdallani taaksepäin kelaus tuntuisi johtavan aina lukiovuosiin asti. Luulen, että tähänastisen elämäni kannalta ratkaisevimman valinnan olen tehnyt silloin - ja, lällyä mutta totta, se oli valinta kahden pojan välillä.

Se oli niin klassinen teinidraama, ettei sellaisia varmaan enää vuosiin ole viitsitty edes amerikkalaisiin high school -sarjoihin käsikirjoittaa: Oli luokkakaverini, poika, jonka kanssa tulin heti ensimmäisistä koulupäivistä alkaen hyvin juttuun ja joka ei varsinaisesti salannut jonkinasteista ihastustaan minuun, mutta jostain syystä olimme kuitenkin ihan vain kavereita. Sitten kuvioihin astui tämän luokkakaverini paras kaveri, poika rinnakkaisluokalta, joka ei hänkään varsinaisesti salaillut ihastumistaan minuun ja jonka kanssa sitten aloinkin seurustella. Ehh, tämän perusteellahan minä vaikutan varsinaiselta miestennielijältä, mutta se on niin kaukana totuudesta kuin vain voi olla! Minä oikeasti olin se ruma ankanpoikanen, joka ei ikinä uskaltanut edes unelmoidakaan, että jollekulle kelpaisi, ja todennäköisesti juuri siksi niin tohkeissani ryhdyinkin seurustelemaan tämän rinnakkaisluokan pojan kanssa, olihan hän suunnilleen ensimmäinen, joka ylipäätään pyysi minua ulos!

Niin, mutta eihän tuossa vielä sinänsä mitään draamaa ole. Mutta kun tämä luokkakaveri pysyi edelleen minulle läheisenä, ja yhtenä kauniina kapakki-iltana, kun poikaystäväni ei ollut paikalla, päätinkin suorittaa lennosta vaihdon. Ja sitten, ettei draama vain kesken loppuisi, seuraavana päivänä pään selvittyä päätin sittenkin vaihtaa lennosta takaisin... (sarjassamme asioita, joista en ole erityisen ylpeä, mutta mennee sentään teini-iän piikkiin)

Seurasi jossain määrin itkua ja hammasten kiristelyä, mutta lopputulos oli se, että minä ja poikaystäväni jatkoimme seurustelua - poikien keskinäinen ystävyys sen sijaan katkesi joksikin aikaa (sittemmin he kyllä onneksi saivat välinsä uudestaan kuntoon). Seurustelin tämän eksäni kanssa lopulta kuusi pitkää vuotta, ennen kuin me molemmat lopullisesti uskoimme, että ei meitä pariskunnaksi ole todellakaan tarkoitettu. Hyviä ystäviä olemme kyllä edelleen.

Miksi sitten tämä loppujen lopuksi hyvin tavanomainen teiniepisodi muodostui elämälleni merkittäväksi käännekohdaksi? Siksi, että valitsin sitten opiskelupaikkanikin sen mukaan, missä myös poikaystävälle sopiva opinahjo oli tarjolla. Tulin tänne, aivan toiselle puolelle Suomea, minne nyt olen jo kotiutunut vahvoin sitein, tänne mistä olen nykyisen puolisoni löytänyt, tänne missä lapseni juuret nyt ovat, tänne missä kernaasti viettäisin koko loppuelämänikin. Mutta silloin kun tänne päätin tulla, ei täällä ollut minulle mitään muuta kuin yhteinen elo poikaystävän kanssa.

Entä jos olisinkin silloin päättänyt ryhtyä seurustelemaan sen luokkakaverini kanssa? Todennäköisin skenaario on, ettei suhteemme olisi kestänyt edes lukion loppuun asti, jolloin olisin varmaankin hakeutunut opiskelemaan paljon lähemmäs kotia - millainen tulevaisuus siitä olisi sitten voinutkaan seurata? Olisinko kokenut huimia sinkkuseikkailuja, olisinko löytänyt onneni ihan siitä läheltä vai jostain ihan muualta? Niin, tai entäs jos olisin valinnut luokkakaverini ja suhteemme olisikin kestänyt? Olisinko minä nyt hänen nykyisen puolisonsa asemassa pääkaupunkiseudulla paritalossa, jonka autotallissa seisoo hulppeita menopelejä?

Näin jälkeenpäin ajatellen minun on vaikea ymmärtää, miksi silloin valitsin niin kuin valitsin - mutta olen aivan valtavan onnellinen, että tein niin! Koska juuri se tie on tosiaankin tuonut minut tähän pisteeseen, tähän rivitalonpätkään ja farmariauton rattiin, rakastavan miähen vaimoksi, ihanan pojan äidiksi, hellusen koiran emännäksi. Pohjimmiltaan onnelliseksi.

Niin, ajatusleikit ovat kivoja ja jänniä - mutta todellisuus on vielä parempaa!