Keväällä päätin, että poikamme saa pitää päiväkodista kesälomaa täydet kaksi kuukautta. Näin kahdestakin syystä: ensinnäkin siksi, että näissä epävarmoissa taloudellisissa oloissa kahden kuukauden päivähoitomaksuista kertyy edes jonkinlainen säästö, ja toisekseen siksi, että aidosti halusin viettää lapseni kanssa sitä kuuluisaa laatuaikaa - eli ihan tavallista arkea.
Lomasta on nyt ensimmäinen viikko takana, ja toistaiseksi vielä olemme molemmat ihan ihmisten kirjoissa. Olin päättänyt, että teemme joka päivä jonkinlaisen retken - leikki-ikäisellehän jo pistäytyminen vähän kauempana olevassa puistossa tai käynti bussilla ruokakaupassa on Suurta Seikkailua - ja lisäksi kerran viikossa käymme jossain vallan spesiaalissa paikassa. Ensimmäisen viikon kohokohtakohde oli HopLop, joka kyllä kieltämättä on aika autuaallinen paikka hyperenergiselle nelivuotiaalle. Siellä kelpasi pojan juoksennella, hyppiä ja kiipeillä, ja intouduinpa minäkin juuri ennen kotiinlähtöä ryömimään yhden sortin esteradan läpi. Se olikin pojan (ja epäilemättä kaikkien muidenkin katsojien) mielestä ratkiriemukas näky, kun meikämamma mönki ja kiemurteli yli-ali-ympäri rakennelmista, jotka on mitoitettu alle kouluikäisille... No mutta onneksi minä sentään olen näin kovin pieni ja siro, ja tosi notkeakin vielä (sarkasmia, toim. huom.), niin en sentään jäänyt mihinkään jumiin enkä kaatanut mitään, kuten poika jälkeenpäin kertoi pelänneensä.
Toki ensimmäinen lomaviikko oli myös tavallista lyhyempi, kun jo torstaina suuntasimme anoppilaan juhannuksen viettoon. Säähän on ollut perinteisen hyytävä ja sateinen, mutta oikein mukavissa merkeissä on keskikesän juhla silti edennyt. Eilen miähen kanssa kaikessa rauhassa rantasaunalla istuskellessamme tuumin, että niin katkerasti kuin minä ikääntymistä kammoankin niin ainakin vallitsevissa sääoloissa olen kyllä aika tyytyväinen siihen, että se akuutein telttailu-festarointi-ikä on jo jäänyt taa... Rohkaistuin sitten heittämään talviturkinkin jääkylmään järviveteen, ja miäs innovoi näppärän suomalaiskansallisen kesäsuihkun: hän hieroi samppoot tukkaansa ja istua nökötti laiturinnokassa niin kauan, että sade huuhtoi ne pois. Raikasta tuli.
Vallitsevissa olosuhteissa on ollut luonnollista satsata hyvään ruokaan. Juhannusaaton illallisen nautimme ihanan kotoisissa merkeissä grillikodassa. Siellä me istuimme kolmen sukupolven voimin - appivanhemmat, miäs ja minä ja poika - sateen rummuttaessa kattoon ja lihojen ja makkaroiden tiristessä grillillä. Lisukkeeksi tein kerrassaan mainiota perunasalaattia. Tänään puolestaan on luvassa espanjalainen ilta: quesadilloja (suunnilleen Anna Olssonin ohjeen mukaan mutta ilman pekonia tällä kertaa, kun verisuonet huutaa hoosiannaa jo muutenkin), chorizovartaita ja cavaa. Ellei vatsani olisi jo ennestään aivan ratkeamispisteessä, malttaisin tuskin odottaa iltaa. Tosin sitä ennen pidämme vielä vohvelikestit...
Mutta päivän ohjelmasta puheen ollen, huutelivat tikkakisaan tuonne pihalle kun nyt vahingossa on pieni tauko sateesta. Menen. Iloista juhannusta itse kullekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti