Kodinonnea

Monellakin tapaa huikea vuosi 2009 huipentui meidän perheessämme huimaan menestykseen asuntomarkkinoilla. Juuri ennen joulua allekirjoitimme kauppakirjat, joilla saimme omaksemme sen kaikkia toiveitamme vastaavan sinisen tuvan ja perunamaan, ja vielä ennen vuodenvaihdetta löimme lukkoon kaupat tästä vanhastakin asunnostamme!

Rivarinpätkällemme löytyi uusi omistaja heti ensiesittelyssä: turkkilainen lääkärismies osti asunnon kodiksi isälleen ja sisarelleen. Minun on pakko myöntää, että ensi alkuun olin tietyllä tapaa hieman pettynyt kuultuani, millaiset uudet asukkaat kotikultamme tulee saamaan - jotenkin tuntui, että mieluummin olisin toivonut tähän esimerkiksi ensiasuntoaan hankkivaa nuortaparia, vauvanodottajia tai koiraperhettä vaikka. Osaavatkohan nämä edes marjapuskia hyödyntää, saati kasvihuonetta..? (Itse kun suurena viherpeukalona olenkin niin valtaisia satoja kerännyt, kasvihuoneessakin olen viitenä kesänä tomaattia viljellyt ja yhteensä kaksi (2) tomaattia saanut!) Mutta eipä meillä tietenkään ole varaa ruveta ostajia valikoimaan, eikä tietenkään myöskään pidä ihmisistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä pelkästään heidän syntymäaikansa ja -paikkansa perusteella!

Ostoprosessin aikana kävi ilmi, että vaikka tämä lääkärismies virallisesti kirjataankin asunnon ainoaksi omistajaksi, sen hankintaan on osallistunut useampikin henkilö, käsittääkseni koko veljessarja. En voi sanoa turkkilaista kulttuuria yhtään tuntevani (vaikka ihan kokonaisen viikon siellä juuri viime kesänä lomailinkin, mikä nyt tietysti periaatteessa tekee minusta ihan asiantuntijan...), mutta voin hyvin kuvitella tällaisen järjestelyn olevan heille hyvinkin luonteva. Ja sehän on, tarkemmin ajateltuna, aika ihana kuvio! Kun isäukko alkaa jo puskea kahdeksaakymppiä, ei hissittömässä kerrostalossa enää ole kovinkaan mukava elellä, joten pojat järjestävät isälle mukavan kodin maan tasalta ja tytär muuttaa mukana isukista huolta pitämään. Voi kunpa minulla olisi mahdollisuus tehdä vastaava palvelus omalle isälleni sitten joskus (n. viidenkymmenen vuoden kuluttua), kun hänellekin käy kerrostaloasuminen turhan raskaaksi. Mutta kun minua on vain yksi, asun toisella puolella maata enkä edes "ihan" lääkäritasoisia tuloja nauti...

Tänään uudet asukkaat pyysivät päästä tutustumaan asuntoon vielä lähemmin, ja toki toivotimme heidät tervetulleiksi. Ja kun tämä isäukko sitten astui kynnyksen yli - hän näki tulevan kotinsa nyt ensimmäistä kertaa - viimeisetkin pettymyksen tunteet kaikkosivat mielestäni. Kuvitelkaa mielessänne turkkilainen isoisä. Jep, juuri siltä tämäkin herrasmies näytti: pituutta talvikengät jalassa ehkä melkein 160 cm, tanakka ruumiinrakenne, muhkeat viikset, silmissä eloisa, lämmin katse ja lapionkokoisessa kämmenessä jämäkkä puristus. Suomea ei vanhaherra taida osata, mutta kovastipaljon h-kirjaimia sisältävää sanottavaa hänellä tuntui uudesta kodistaan olevan. Oletan, että hän piti näkemästään. Ja oletan ja toivon, että hän tulee viihtymään täällä hyvin, samoin kuin tyttärensä!

Ja vielä enemmän tietenkin oletan ja uskon (enkä edes toivo kun pidän itsestäänselvänä), että me tulemme viihtymään omassa uudessa talossamme! Poikakin tuntuisi pikkuhiljaa mukautuvan ajatukseen muutosta - päästipä hän jo kerran suustaan käänteentekevän lausunnon: "Voi kun me oltais jo uudessa kodissa!" Minä olin tästä valtaisasta edistysaskeleesta pelkästään iloinen ja hyvilläni, vaikka lause toki jatkuikin "...niin että mä saisin huutaa just niin kovaa kuin mua huvittaa että sä oot ihan IDIOOTTI!!!" (Keskustelimme siitä, milloin on aika lopettaa konsolipelin pelaaminen...)

Kyllä tää tästä. Kaikki. Hyvin menee. Niin älyttömän hyvin menee että melkein pelottaa. Älkää vaan kukaan nyt ilmiantako meitä Murphyn sedälle, joohan kiltit, ettehän...