lauantai 22. toukokuuta 2010

On siis kevät

Paitsi että se taisi oikeastaan mennäkin jo. Tuolta se tuli, tuonne se meni, kuten mainoksessakin taannoin sanottiin. Ja hyvä että meni. Minä en sanottavammin piittaa keväästä, varsinkaan siitä vaiheesta kun on kalseaa ja harmaata ja jäistä ja loskaista ja yäk. Sitä vaihetta sentään on pakko jo vähän ihastella, kun harmaa alkaa vähitellen muuttua vihreäksi ja elämän ihmettä versoaa esiin joka puolella. Ihan kuin sitä joka vuosi jännittäisi, herääkö se luonto tänä vuonna sittenkään lainkaan, ja ikään kuin sitä puolessa vuodessa olisi jo ehtinyt kokonaan unohtaa, miltä vihreä näyttää.

Minä päätin vakaasti, että tänä keväänä en istuta kasvin kasvia, en kukkaa enkä hyötykasvia, en ruukkuun enkä penkkiin enkä maahan. En. Kun kuitenkin olemme kesän kukkeimman ajan liesussa ties missä, eli jos jokin sitkeä vihersissi minun onnettomassa hoidossani siihen asti sinnittelisikin hengissä, loman aikana viimeistään kippaisivat viimeisetkin, tai vaikka eivät kippaisikaan niin me joka tapauksessa missaisimme sen hehkeimmän kukinnan ja antoisimman satoajan. Ja sitten ottaisi vain päähän katsella niitä pystyynkuolleita rankoja ja apaattisina roikkuvia retaleita. Joten ei, ei yhtään kasvia minun puutarhaani, ei vaikka sitä nyt sitten onkin pitkälle toistatuhatta neliötä ihan vapaasti pilattavissa.

Heti vapun jälkeen tulivat appivanhemmat ottamaan mittoja koira-aitauksesta, jonka rakentamisessa olivat luvanneet auttaa. Ja toivat tullessaan perintöraparperin, pistokkaan kasvista, joka on alun alkaen lähtöisin miähen mummon kotitilalta Pohjanmaalta. Löysivät puutarhasta toisenkin raparperin ja istuttivat perintökalleuden sen viereen. Kupsuttivat vähän ja löysivät mansikkamaan. Raivailivat vähän ja löysivät talvehtineen oreganon, jonka tyrkkäsivät perunamaan reunaan, siihen jo itäneen ruohosipulin viereen. Vauhtiin päästyään anoppi kitki myös kukkapenkin, josta paljastui ties mitä kaikkea. Minä kuljin säyseästi nyökytellen perässä heidän esitellessään omaa puutarhaani minulle, ajattelin että okei, ehkä ennestään olleita ei sitten lasketa, olkoon nyt mitä on, mutta mitään uutta en kyllä laita.

















Helteistä helatorstai-viikonloppua vietimme anoppilassa. Jotenkin appikset saivat minut narrattua mukaansa puutarhamyymälään. Jotenkin sieltä tarttui mukaan isohko siemensipulipussi. Ja sitten poika näki porkkanan- ja herneensiemenet, joita oli kyllä ihan ehdottomasti saatava, jos ei muusta syystä niin siksi että niitä sanoja kailottaessaan pääsi esittelemään tuoreeltaan opittua R-äännettä. Sitten kotiin lähtiessämme anoppi lykkäsi mukaamme vielä ison ruukullisen persiljanalkujakin.

Kotona sitten istutin ne sipulit, herneet ja porkkanat. Ja kun kerran olin sormeni multaan työntänyt, nakkasin tunkiolle viimeisetkin periaatteet ja kävin hakemassa vähän markettaa ja neilikkaa keittiön ikkunan taakse. Siinä on niin ihana paikka kukille – sisältä katsottuna näyttää siltä, kuin olisi aina ruokapöydässä tuoreita kukkia! (Niin kauan kuin ne siellä nyt sitten tuoreina pysyvät…)


















Ja sitten tuli helle. Ja kirsikkapuu puhkesi kukkaan. Ja minä rikoin päivänvarjon yrittäessäni väen vängällä avata sitä liian lähellä seinää, mutta miäs korjasi sen jeesusteipillä. Ja sitten me istuimme koko perhe päiväkahville patiolle, kuuntelimme moottoritien vaimeaa, kotoista hurinaa ja fasaanien falsettia ja naapuruston lasten naurua. Ja minä olin aika ylpeä siitä viheriöivästä oreganosta ja sipuliniduista, ja ihan mielettömän onnellinen tästä kodista. Puutarhoineen.


2 kommenttia:

maikku kirjoitti...

Meillekään ei tule yhtään kasvia parvekkeelle tänä kesänä. Kuolevat kuitenkin kuumuuteen ja kuivuuteen, kun en muista kastella. Siis ei yhtään niiden lisäksi, jotka siellä nyt jo jostain syystä on. Ei yhtään. Korkeintaan orvokkeja.

Juliet kirjoitti...

Oih! Kuulostaa vähän niinku kesälle, melkein!

Meille kyllä tulee hitusen kesäkukkasia, ajattelin josko tänä vuonna jopa panostaisi sellaisiin pitkulaisiin mitälienevätnimeltään-kukanistutusastioihin...