Tämä arpa ei voita

Minulla oli tänään superkurja fiilis koko päivän. Olin aivan kahden vaiheilla, lähtisinkö illalla jumppaan - teki todella kovasti mieli jäädä vain kotiin, vetää aski röökiä putkeen ja rypeä surkeudessa. Tuumin kuitenkin, että vielä kurjemmalta tuntuisi jälkeenpäin, jos jättäisin jumpan väliin. Lähdin siis.

Joo, väärä arpa.

Vasta aivan jumppasalin nurkilla tajusin/muistin, että siellähän on ihan vieressä se rokkifestari, ja lauteilla itse Kiss - eli kaikki katutason parkkipaikat olivat tupaten täynnä. Jumppasalin jäsenet saavat kyllä maksutta pysäköidä salirakennuksen suureen parkkihalliin, mutta se on sellainen vanha ja todella ahdas loukko, jota kammoan sydämeni pohjasta. Tuumin kuitenkin, että kun kerran olin sinne asti raahautunut, voisin ottaa sen tilaisuutena voittaa taas yksi päänsisäinen peikko ja sompailla sinne halliin. Onnistuinkin saamaan autoni ruutuun kolhimatta sitä.

Jumppasalin vastaanotossa odotti seuraava yllätys: päivän body combat olikin varoittamatta vaihdettu vierailevan meksikolaistähden pitämään Martial Arts -tuntiin. Mutta kun nyt kerran olin jo niin monen esteen yli sinne asti rämpinyt, menin sille tunnille sitten.

Tämä vieraileva tähti osoittautui huomattavan salskeaksi nuoreksi kiiltokuvapojuksi, joka olisi kyllä päässyt mihin tahansa poikabändiin ulkonäkönsä puolesta - vaan rytmitajua häneltä ei sitten löytynytkään pätkääkään. Eihän jumpassa nyt niin nökönuukaa ole just sekunnilleen tahdissa mennä, mutta kun monenkymmenen amatöörin porukalla treenataan potkuja ja lyöntejä, on täydellinen kakofonia jo jossain määrin vaarallista, ja vähintäänkin valtavan turhauttavaa. Lisäksi jumppa oli sisällöllisesti tappavan tylsä. Mutta saipa siinäkin jonkinlaisen hien pintaan kuitenkin.

Parkkihallissa odotti vielä kiva lisähaaste, kun joku oli päättänyt pysähtyä suoraan minun autoni taakse siirtelemään tavaroitaan autosta toiseen. Ehdin jo pelätä, että lipukkeen leima-aika pääsee kulumaan loppuun siinä odotellessa, mutta lopulta pääsin hyperventiloiden hivuttamaan koslaani pihalle niitä metrin levyisiä serpentiiniramppeja pitkin. Ja kaikkien suureksi yllätykseksi onnistuin luovimaan itseni kadulle kolhimatta yhtäkään autoa!

No mikäs siinä, eihän jumppa kuitenkaan koskaan hukkaan mene, ja onhan kaikenlainen ajokokemus aina plussaa. Mitättömiä pikkujuttuja sinänsä.

Sitten on niitä isompia arviointivirheitä, joiden takia tulee tosi monelle tosi paha mieli tosi pitkäksi aikaa, vaikka tarkoitus on tasan päinvastainen.

Ostetaan: intuitio. Kristallipallokin käy.