Juuret

Olemme  pojan kanssa laulelleet syntymäpäivälahjaksi saamaani uutta SingStar Suomipop -levyä. Poika on suuresti mieltynyt Antti Tuiskun Juuret-kappaleeseen, sitä hän rallatteli yhtenään jo silloin, kun se soi lähes taukoamatta radioasemilla. Itse en koe "ihan" kuuluvani kyseisen artistin kohdeyleisöön, mutta kieltämättä se Juuret on ihan nätti laulu, ja varsinkin sen sanoman ymmärrän erittäin hyvin.

Aina juurillensa palaa vahvinkin

Syysloman alkajaisiksi pääsin minäkin pitkästä aikaa palaamaan juurilleni. Vietimme kaksi päivää ja yhden yön paikallisessa kylpylässä, missä lilluimme vedessä kunnes rusinoiduimme. Poika laski sitä ainoaa pientä liukumäkeä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uida räpiköi jo sangen mallikkaasti mäeltä altaan reunalle ilman mitään kellukkeita. Pari kertaa käväisimme ulkoaltaassa, rapsakan syysilman kosketus kosteilla kasvoilla ja tukassa oli valtaisan virkistävä, ja myös seuraavan aamun lähemmäs puolituntinen lojuminen kuumavesialtaassa oli vallan kelvollinen tapa aloittaa uusi päivä.

Pitkä hiekkatie, sitä pitkin kioskille aina pyöräilimme…

Houkuttelin perheen nostalgia-ajelulle vanhojen kotitalojeni liepeille (asuin lapsuuteni ja nuoruuteni aikana vain kahdessa talossa, jotka sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan). Olikin yllättävän koskettavaa nähdä ne talot – sen vanhemman talon pihassa on vieläkin se ikivanha mattoteline, jossa olen lukemattomat kerrat kiipeillyt, roikkunut ja keikkunut, se on näköjään edelleen yhtä vinossa kuin jo silloin lapsuudessani! – ja esitellä vanha päiväkotini, edelleen läheisimmän sydänystäväni kotitalo, se pikkuinen ruokakauppa, jossa olin kesätöissä, ja se kioski, pienen hiekkatien päässä, aivan kuten laulussa, jolle tärkeinä pyöräiltiin ja valikoitiin irtokarkkeja vanhaan tapaan "noita markalla, noita viidelläkymmenellä pennillä…"

Sisäpihalla leikkii jotkut uudet lapset…

Sattumoisin isäni asuu nykyisin samassa talossa, jossa teinivuosieni paras kaveri asui. Minusta on aina yhtä hupaisaa katsoa poikani kiipeilevän niillä nyt jo huomattavan rapistuneilla telineillä, joilla me silloin tyypilliseen teinitapaan lorvailimme, tai kulkea siitä takaovesta, jonka varjossa salaa polttelimme jommankumman äidin askista verotettuja tupakoita.

Isi, niin. Sehän minulle on kotiseutumatkoissa kuitenkin ylivoimaisesti suurinta ja arvokkainta, rakkaiden sukulaisten tapaaminen. Olen aina ollut isin tyttö, ja olen valtavan pahoillani siitä, että nykyään tapaamme niin kovin kovin harvoin. Puhelimessa toki puhumme viikoittain – niin kauan kuin olen kotoa poissa asunut ja puhelimen omistanut, on isi soittanut joka ainoa sunnuntaiaamupäivä, tarkasti kuin kalenteri ja kello. Nämä puhelut ovat minulle valtavan tärkeitä, mutta eiväthän ne halausta korvaa. Olinkin taas aivan onneni kukkuloilla, kun pääsin rupattelemaan isipapan kanssa ihan kasvoikkain. Ihan tavallista, arkipäiväistä rupattelua se oli, mutta arvokkainta laatuaikaa mitä kuvitella saatan.

Toinen korvaamattoman arvokas aarre kotikaupungissani on mummini, tuo puolitoistametrinen kultakimpale, joka on aikanaan kantanut ison vastuun kasvatuksestani ja jolla jo siitäkin syystä on aivan erityinen paikka sydämessäni. Valitettavasti mummi vain, luonnollisestikin, vanhenee koko ajan – tällä reissulla juhlistimme hänen 89-vuotispäiväänsä – eikä se vanhuus hänellekään yksin ole tullut. Hän alkaa olla jo melkoisen hauras ja, mikä pahinta, etääntyä tämän maailman todellisuudesta kiihtyvää vauhtia. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea se, että hän on jo lähes täysin kuuro (vuosikymmenten työ tarjoilijana meluisissa ravintolasaleissa on tehnyt tehtävänsä), joten vuorovaikutus hänen kanssaan on kyllä melkoisen toivotonta. Onhan hänellä vaivaa ja sairautta jo jos jonkinlaista, mutta eniten häntä tuntuu kalvavan yksinäisyys. Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin – ja jaksaisin! – olla enemmän hänen kanssaan, ihan vain olla läsnä. Se olisi suurin lahja, jonka vanhukselle voi antaa. Jälleen kerran lupaan pyhästi kirjoittaa hänelle jatkossa kirjeitä entistä useammin.

Isi vaimokkeineen pitää kyllä mummista kiitettävän hyvää huolta, vierailee vähintään joka toinen päivä, käyttää kaupassa ja lääkärissä, kuuntelee kaikki vaivat ja valitukset. Mummi itsekin kovasti kiittelee onneaan, kun hänellä on niin ihana poika, ja myöntää, ettei hän ilman isiä mitenkään pärjäisi itsekseen. Ja tässä onkin asia, joka kovasti mietityttää myös minua: entä sitten, kun isi on yhtä vanha ja hauras? Uusäiti piloillaan kysyikin, että mitäs sitten parinkymmenen vuoden päästä, kun isi soittelee monta kertaa päivässä, että nyt on maito loppu tai patteri jumissa tai pää kipeänä…  Miten minä täältä yli neljänsadan kilometrin päästä pystyn ikinä pitämään isistä niin hyvää huolta kuin hän ansaitsee? Sen tiedän, että muutto näille seuduille ei ole isille missään nimessä edes ohimennen harkittava vaihtoehto – mihinkä sitä ihminen juuriltaan, hyvänen aika. Ja toisaalta taas minäkin olen jonkinlaiset ilmajuuret jo kasvattanut sangen tiukasti tähän täkäläiseen merkillisen jäyhään moreenimaahan, enkä osaa kuvitella pysyvästi palaavani kotikonnuilleni, niin rakasta kuin se seutu minulle sinänsä onkin. Mutta kuka sitä lopultakaan tulevaisuudesta tietää, turha sitä on kohtuuttomasti etukäteen murehtia. Sen kuitenkin tiedän aivan varmasti, että parhaani tulen aina isin hyväksi tekemään!

Mä etsin ja löysin paikkani maailmassa

Palasimme reissulta jatkamaan syyslomaa omassa kodissa. Sytytimme takkaan tulen, lauloimme pojan kanssa taas pari biisiä SingStaria ja istuuduimme iltapalalle. Katselin miästä, poikaa ja koiraa ja suloisen sekamelskan vallassa olevaa taloa ja tajusin, että tässä minulla on kaikki mitä ikinä olen elämässä osannut toivoa. Olen ihan mielettömän onnekas!

(Kursivoidut kohdat ovat katkelmia Juuret-laulusta)