Think pink

Lokakuu on pinkki kuukausi, rintasyöpätietoisuuden kunniaksi. On pukeudu pinkkiin, osta pinkkiä, ajattele pinkisti -kampanjaa jos jonkinlaista. Minä pidän vaaleanpunaisesta väristä ihan yleisesti, mutta vaaleanpunaisia vaatteita minulla ei juurikaan ole, lähinnä siksi, että olen vuosikaudet pitänyt tukassani aika railakkaan kuparinpunaista väriä, joka mielestäni riitelee pinkin kanssa pahemman kerran. Nyt olen kuitenkin vaihtanut blondimpaan - ja olenkin tähän sävyyn huomattavan tyytyväinen, koska se häivyttää harmaan juurikasvun paljon paremmin kuin tumma punainen! - ja näin ollen olen uskaltautunut vähän sillä silmällä vilkuilemaan vaaleanpunaisia vaatekappaleitakin. Ja tadaa:

Olen pukeutunut pinkkiin! Paita löytyi marketin rompekorista ja maksoi ihan täyden vitosen (minäkö muka snobi, hah!). Se on NIIN minua - yksi lukuisista ärsyttävistä piirteistäni nimittäin on se, että minulla on aina olevinaan kiire ja olen jatkuvasti hoputtamassa muita. Jeh, meikä ottaa kantaa. (Mutta älkää pelätkö, en aio aloittaa päivän asu -sarjaa, se kyllä olisi tylsempi ohjelmanumero kuin merisään uusinnat!)

Sitähän ei toki käy kiistäminen, etteikö rintasyöpätietoisuuden lisääminen olisi sangen positiivinen asia. Se on minua kuitenkin vähän ihmetyttänyt, miksi juuri rintasyöpä on saanut osakseen niin erityisen paljon huomiota. Okei, ehkä siksi, että se on yksi yleisimpiä syöpiä, ja lisäksi se on kotikonstein havaittavissa ja sitä paremmin parannettavissa, mitä aikaisemmin sen havaitsee. Minusta kuitenkin kaikki syövät ansaitsisivat yhtä lailla huomiota, tukea ja rahoitusta. Näin toivottomana hypokondrikkona minusta olisi ihan ensisijaisen tärkeä asia löytää parannuskeino syöpään noinniinku yleisesti. Ja joku sellainen näppärä testi, jolla heti saisi selville, onko potilaalla ylipäätään syöpää. Mieluiten sellainen, että asia selviäisi pelkällä lääkärin kädenpuristuksella. "Hyvää päivää, sulla ei ole syöpää." Tai sitten edes "Hyvää päivää, sulla näyttäisi olevan syöpä, otetaas vähän lisätestejä, jotta löydetään se ja sitten parannetaan se."

Ai mitenniinmuka utopiaa? Joulukin tulossa ja kaikkee, saahan sitä ihminen toivoa...

Sairauksista puheen ollen, pakko minun on nyt se ihan ääneen tunnustaa, että olen mennyt epäkuntoon. Selkä on tuusan p*skana. Kohta kaksi kuukautta olen herännyt joka aamu toiveikkaana kuulostellen, josko nyt jo olisi se päivä, että alaselkääni ei koske - ja joka aamu olen joutunut pettymään. Nyt olen vihdoin alistunut syömään särkylääkkeitä ihan kuuriluontoisesti - taas yksi osoitus siitä, että olen minäkin kyllä tavan torvelo: pidän periaatteenani, ettei ole mitään järkeä kärsiä kivusta ja särystä, jos voi kärsimättäkin olla, eli pienimpäänkin krapulakolotukseen tai niskajumiin kyllä rouskuttelen buranaa kuin karkkia, mutta krooniseen vaivaan en millään suostuisi lääkettä ottamaan. Nyt kuitenkin sain jo perhelääkäriltäkin ohjeen napsia niitä nappeja ihan kiltisti vain; ei siitä ainakaan haittaa ole mutta voi olla jopa apuakin, jos ei muuta niin sikäli, että eipä sitten tule kipeää selkää varoessa ottaneeksi kaiken maailman kevätjuhla-asentoja, joiden seurauksena jumittuvat vielä muutkin paikat. Lääkäriajankin varasin, ensimmäinen vapaa aika löytyi suorastaan parin viikon päästä. Enpä minä siltä käynniltä ihmeitä kyllä odota, hyvin todennäköisesti saan osakseni vain käsien levittelyä, kehotuksen syödä vähän lisää särkylääkettä ja tulla takaisin, jos vielä muutaman kuukauden päästä on tilanne ennallaan. Lähinnä toivoisin saavani jo lähetteen fysioterapiaan, josko siellä löytyisi oikeita venytyksiä ja harjoituksia jumittavan kohdan avaamiseksi. Muilta istumatyön tekijöiltä olen saanut paljon vertaistukea, useimmiten kuulemma syypää löytyy juurikin istumalihaksista. Mutta sepä selviää sitten aikanaan. Ehkei tämä kuitenkaan syöpää ole (kuka uskoi että itse uskon tuon?).

Vaan eipä tässä muu auta kuin ajatella hempeitä pinkkejä ajatuksia.