keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Voi kukkuu!

Mikä on hypokondrian kulminoituma? Se kun hypokondrikko plärää netin terveyssivustoja hakusanalla "hypokondria".

Hypokondriassa henkilö kärsii jostakin ruumiillisesta oireesta peläten sen vuoksi sairastavansa jotakin vakavaa sairautta – kuten esimerkiksi syöpää, sydänsairautta tai AIDS:ia.
(tämä ja seuraavatkin lainaukset tästä lähteestä)

Minulla meinaa aina välistä lähteä vähän mopo käsistä näiden pelkojen kanssa, siinä määrin, että olen ihan virallisesti saanut terveystietoihini merkinnän hypokondriasta. Jos kerron asiasta tutuille, se herättää yleensä lähinnä hilpeyttä, ja onhan se ihan ymmärrettävää, että sivullisesta tuntuu naurettavalta kuunnella täysin perusterveen, hyväkuntoisen, suht. nuoren ihmisen parkuvan milloin mitäkin syöpää ilmiselvästi mitättömin perustein. Itsekin usein hieman naureskellen puhun aiheesta, mutta minua ne tilanteet eivät kuitenkaan useimmiten naurata. Vaikka toistaiseksi vielä olenkin sen verran järjissäni pysynyt, että pohjimmiltani ymmärrän kuvittelevani turhia enkä todellakaan joka nippaisun tai näppäisyn takia lääkärissä ramppaa (jo senkään takia, että uskoni varsinkaan julkiseen terveydenhuoltoon ei ole mitenkään vankkumaton), se pelko ja ahdistus on kuitenkin todellista, vaikka se pelkäämäni tauti ei sitä olisikaan.

Tämä selkäkipuni toki on sangen todellista sorttia, mutta todennäköisesti kuitenkin ihan rehellistä selkäkipua vain, istumatyöläisen ammattitautia. Silti pieneen päähäni on päässyt hiiviskelemään jos jonkinlaista kauhuskenaariota, jotka itse asiassa haittaavat arkielämääni paljon pahemmin kuin se itse kipu. Heräsin siis taas ravistelemaan itseäni vähän reaaliin ja pläräsin netistä tietoa mahdollisista hypokondriaan tepsivistä itsehoitokikoista. Sellaisia en varsinaisesti löytänyt, mutta yllättäen ihan kuivakat faktatkin tuntuivat tällä kertaa toimivan riittävinä maan pinnalle tömäyttäjinä.

Hypokondriasta kärsivä henkilö on tavallinen asiakas terveyskeskuksissa ja lääkäreiden vastaanotolla. Henkilön itsepäiset pelot koettelevat usein lääkärin ja potilaan välistä suhdetta, kun hypokondrisista peloista kärsivä toivoo loputtoman tuntuisesti uusia tutkimuksia syövän tai muun sairauden poissulkemiseksi. Moni hypokondriasta kärsivä henkilö kuluttaa huomattavasti rahaa yksityislääkäreiden vastaanottokuluihin ja erilaisiin tutkimuksiin. Jatkuva pelko vakavasta sairaudesta on psyykkisesti hyvin kuluttavaa sekä henkilölle itselleen että usein myös hänen läheisilleen.

Tämänhän voi hieman kärjistäen lukea niinkin, että hypokondrikot ovat ärsyttäviä kukkuu-tapauksia, jotka turhan päiten tuhlaavat lääkärien kallista aikaa, hermoja, tutkimusresursseja ja/tai omia rahojaan, ja kaupan päälle koettelevat vielä läheistensäkin sietokykyä. 

Pysähdyin. Totesin itselleni, että minä en todellakaan halua enkä aio olla ärsyttävä kukkuu-tapaus, joka tuhlaa resursseja ja raastaa hermoja. Minä olen ihan fiksu, järkevä ja perusterve tavallinen ihminen! (Mutta kaikella ymmärryksellä kuitenkin vielä pahemmasta hypokondriasta kärsiviä kohtaan - minä olen ihan varmasti viimeinen ihminen vähättelemään kenenkään pelkoja!!!)

Säännöllinen elämänrytmi, fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja erilaiset harrastukset voivat lievittää hypokondrista oireilua.

Taas pysähdyin. Rupesin oikein miettimään, milloin olenkaan ollut tasapainoisimmillani - niinä kausina, jolloin olen käynyt säännöllisesti jumpassa ja elellyt normaalia, rutiinein rytmitettyä arkeani! Jostain syystä tunnun herkästi reagoivan ahdistaviin tilanteisiin niin, että "annan itselleni lomaa" tutuista rutiineista eli useimmiten pudotan jumppia pois ohjelmasta ja keskityn kiskomaan ketjussa tupakkaa ja rypemään itsesäälissä. Tietysti aina joskus pitääkin irrottautua rutiineista, antaa itselleen siimaa ja pitää sitä lomaa eri tasoilla, niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Mutta selvästikään tämä tällainen "lomailu" ei ainakaan minun tapauksessani ole toimiva ratkaisu tällaisiin tilanteisiin.

Tietysti juuri tämä tämänhetkinen tilanne on siitä kurja, että se selkäkipu ihan konkreettisesti hieman rajoittaa jumpassa käyntiä, mutta ei se sitä kokonaan estä. Ehdottomasta suosikistani body combatista olen nyt joutunut toistaiseksi pitämään taukoa, koska huomasin sen tekevän selän aina entistä kipeämmäksi, mutta olen sitten ottanut sen tilalle body balancen, venyttely- ja rentoutusohjelman. Täytyy kyllä todeta, että se kiihkeätempoinen viuhtominen ja potkiminen sopisi minun temperamentilleni huomattavasti paremmin kuin pimeässä salissa silmät kiinni makaaminen ja kehräten hengittäminen, mutta varmasti nimenomaan venyttelystä ja rentoutumisesta on juuri tässä tilanteessa valtavasti hyötyä.

Ja juuri kun aloin itsekin uskoa, että selkäkipuni tosiaan on ihan pelkkää selkäkipua vain, myös hierojani teki vihdoin jonkinlaisen läpimurron asiassa. Olen käynyt hierottavana muutaman kerran, mutta aikaisemmilla kerroilla hieroja on ollut sitä mieltä, ettei alaselkäni vielä ole jumissakaan niska-hartiaseutuuni verrattuna, joten hieronta on keskittynyt enemmän sinne yläselän puolelle. Tänään hieroja kuitenkin vihdoin onnistui paikallistamaan sen kipeän jumikohdan alaselästäni, totesi, että "jep, sää olet istunut ittes jumiin" ja lupasi, että "kyllä tää tästä saadaan antautumaan".

Jostain syystä mieleeni juolahti uusi aforismi, yhdistelmä parista vanhasta tutusta sanonnasta: toiveikkuus käy pettymyksen edellä. Mutta toivotaan, ettei tämä nyt osoittaudu paikkansapitäväksi tällä kertaa...

Ei kommentteja: