perjantai 6. toukokuuta 2011

Opintie siintää

Kävin pojan tulevan koulun vanhempaininfossa. (...muistaa sen pojan pienen voin... milloin mä vanhenin, hän milloin varttui noin...) Tai oikeastaan se on jo pojan nykyinenkin koulu, kun eskari on siinä samalla kampuksella, mutta tuleehan se siirtymä pihan poikki olemaan henkiseltä kannalta melkoinen. Ja varsinkin äidin mieltä askarruttivat myös monet käytännön kysymykset: Millaisia vaatteita koululaiselle varataan? (Sisätossut? Erilliset sisä- ja ulkoiluvaatteet? Ehtiikö niitä lyhyttä välituntia varten eestaas vekslata?) Monenko aikaan kello soi aamuisin (eli mihin aikaan passitetaan koululainen kotoa matkaan)? Mihin lapsi ensimmäisenä koulupäivänä tuodaan, missä hänen luokkahuoneensa on? Jne.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti kuluvana lukuvuonna ensimmäistä luokkaa opettanut opettaja. Hänellä oli ihan mielenkiintoisia havaintoja kerrottavanaan, ja vanhemmille pyyntö totuttaa lasta jo ottamaan vastuuta omista asioistaan ja tavaroistaan, korostaa neuvottelutaitojen tärkeyttä ryhmässä toimittaessa mutta toisaalta painokas muistutus siitä, että kaikissa tilanteissa lapselle EI pidä sitä neuvotteluvaltaa kuitenkaan antaa. Sinänsä itsestäänselviä asioita, mutta hyvä niistä on aika ajoin muistuttaa. Kirjoitin pääni sisäiseen pieneen punaiseen muistikirjaan: Opetelkoon pikkuhiljaa pakkaamaan jo oman eskarireppunsakin. Terroristien kanssa ei edelleenkään neuvotella.

Sitten puhui kouluterveydenhoitaja todella painavaa asiaa ekaluokkalaisten unentarpeesta, säännöllisten elämäntapojen tärkeydestä, aamutoimiin totuttelusta, ulkoilun tarpeellisuudesta ja television vaikutuksesta pieneen mieleen. Hän mainitsi ihan erikseen, että monille pikkukoululaisille on ilmaantunut hyvinkin vahvoja pelkotiloja esimerkiksi Salatuista elämistä. Tämä hieman tyrmistytti minua. Jos minulta kysytään niin Salattujen elämien kohderyhmään ei kyllä kuulu kukaan - mutta eivät nyt varmasti ainakaan alle kymmenvuotiaat! Mutta esiteinien keskuudessa sarja taitaa olla hyvinkin suosittu, ja onhan se ihan ymmärrettävää, että jos perheessä on vanhempia sisaruksia, jotka katsovat sarjaa, voi olla hankala varjella pienimpiä vaikutteilta. No onneksi meillä ei tätä ongelmaa sentään ole! Muutenkin olemme tosi tarkkoja siitä, että lapsen läsnäollessa ei aikuisten ohjelmia katsota eikä telkkari ole auki edes taustalla - tuo pikkuihminen kyllä imee itseensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa kuin pesusieni! Kerran sattui autoradiosta livahtamaan pojan korviin pätkä uutislähetystä, ja sitten saatiinkin pari seuraavaa päivää kiemurrella vastauksia päivittelyyn aiheesta "Äiti miten niin se setä tukehtui omaan oksennukseensa?" (Sattui Gary Mooren kuolinuutinen juuri siihen lähetykseen.) Päänsisäiseen muistikirjaan: Jotain me selvästikin tehdään jopa ammattilaisten mielestä oikein, jatketaan samaan malliin.

Sitten tuli vuoroon erityisopettaja, joka erittäin pitkästi, seikkaperäisesti ja ammattijargonpitoisesti selosti oppimis- ja keskittymisvaikeuksista kärsiville tarjolla olevia tukitoimia. Ja sitten tuli kuraattori, joka jatkoi samasta aiheesta lyhyesti ja kansantajuisesti. Punaiseen muistikirjaan: Voi kiasus, täytyy kyllä kesän mittaan tehdä tosissaan töitä sen huimelon kanssa, ettei se sitten joudu yhtenään "jaksolle"!!! Oppimisvaikeuksiahan meidän poitsulla tuskin on - juuri eskaristakin saadun arvion mukaan hän on hyvin etevä niin lukemisessä ja kirjoittamisessa kuin matematiikassakin - mutta niitä keskittymisvaikeuksia ja häiriökäyttäytymistä kyllä saattaa ilmetä. Selostus tukitoimista jatkui ja jatkui ja siitä alkoi jo tulla sellainen tunne, että niitä pikkuisia napsitaan luokista "jaksoille" ihan yhtenään. Tietysti on mahtava juttu, että tukitoimia on tarjolla kaikesta päätellen ihan reilusti, mutta silti jäi hirvittämään. Kirjoitin päänsisäiseen muistikirjaani vielä isoin kirjaimin: NYT SE VEKARA AISOIHIN ENNEN KUIN HOMMA RÄJÄHTÄÄ KÄSIIN!

Sitten tuli rehtorin vuoro. Hän kertoi ensin - yllätys yllätys - oppimis- ja keskittymisvaikeuksista kärsiville tarjolla olevista tukitoimista. Sitten hän paasasi hurmoshenkisesti liikennesäännöistä ja koulun alueella autoilusta: parkkipaikalla pitää ajaa nuolten osoittamaan ajosuuntaan, ja sinne yläpihalle, jonne johtavan tien pielessä on "ajoneuvolla ajo kielletty muilta kuin henkilökunnalta" -liikennemerkki, ei saa ajaa autolla! Tämä siksi että jonain kauniina päivänä vielä poliisit tulee ja antaa sakot, paitsi että oikeasti tietysti ennen kaikkea siksi, että koulun alueella vipeltävien pienten lasten turvallisuus olisi taattu. Saman saarnan olin kuullut jo eskarin infossa ja ihmetellyt jo silloin, miksi kyseiselle aiheelle annettiin niinkin paljon aikaa kestoltaan rajallisessa tilaisuudessa. Käsi sydämelle, vanhemmat, kuka teistä on noudattanut näitä sääntöjä? kysyi rehtori väräjävällä, paatoksellisella äänellä. Käsi sydämelle, vanhemmat, kuka teistä olisi noudattanut näitä sääntöjä ihan saarnaamattakin - siksi, että ne ovat liikennesääntöjä ja liikennesääntöjä yleensä ruukataan liikenteessä noudattaa? Entä kuinka moni on ajanut sinne yläpihalle ihan vain tuota rehtoria ärsyttääkseen..? pohdin minä hiljaa mielessäni.

Ja sitten, ohuppista, infolle varattu aika olikin jo mennyt! Nopeasti rehtori vielä lukea posmotti papereistaan, miten lapset rinnakkaisluokille jakautuvat (meidän poitsun koko eskariryhmä pääsee samalle luokalle, ihan kiva), ja siinäpä se sitten, kiitos ja heihei ja tervetuloa syksyllä.

Naulakolla uskaltauduin varovasti kysäisemään kokeneemmilta (siis sellaisilta, joilla on samassa koulussa jo vanhempia lapsia), että mistäs ja milloinkas me sitten niinku saadaan tietää, mihin päin koulua ekana päivänä pitäisi lapsen kanssa suunnistaa, että mihinhän luokkaan tai edes mihin rakennukseen ne ekat luokat sijoittuvat..? Yksi äideistä hätkähti että tosiaan niin, eihän sitä kerrottukaan! Ja eikun ravia takaisin rehtorin pakeille. Pikaisesti hän huikkasi luokkien sijainnit: yksi päärakennuksessa, kaksi sivurakennuksessa - jotenkin hoopoa, etteivät kaikki ole samassa paikassa. Mutta tilasta on kovasti pulaa, se nyt on yleisesti tiedossa oleva fakta.

Että näillä mennään, no kaipa se siitä. Kyä viksup pärjää. Ja meidän poika ainakin on fiksu. Vaikkakin vähän, köh, vilkkaanpuoleinen. Emme voineet vastustaa kiusausta vaan ostimme vapputorilta hänelle paidan, jossa lukee "Joskus sitä vain herää riiviönä!" Ylpeänä poika puki uuden paidan ylleen, mutta sitten piti kuitenkin kysyä:

- Äiti, mitä tarkoittaa riiviö?
- No se on niinku sellainen, joka on koko ajan villi ja riehuu ja joutuu hankaluuksiin...
- En mä koko ajan ole villi ja riehu. Enimmän aikaa vain.

Jep, viksu on. Kyä se pärjää.

2 kommenttia:

Eloise kirjoitti...

Onpa hauskoja, teräviäkin huomioita sinne "punakantiseen" kirjoitettuna syksyä varten:). Se, että vanhemmat ensin itse valmistautuu tuohon koulunkäynnin aloitukseen, on ihan viksu juttu. Sitten on helpompi sitä junioriakin ohjailla, kun asiat on selvinä omassa päässä. Lapsi saa tuntea, että "äiti, kyllä osaa nämä hommat, minä voin vaan turvallisesti mennä kouluun" - vaikkei se äidin päässä ihan niin menekään. Muistan oman ekan kouluunlähtijän kohdalla, että äiti oli kyllä ihan yhtä kysymysmerkkiä, vain ulkoisesti tyyni.
Kuulostaapa siltä, että infotilaisuuden vetovastuulliset eivät olleet keskenään selkeästi sopineet, että kuka puhuu ja mistä. Vaan kertaushan on opintojen äiti, olisikohan sitä metodia ajateltu käyttää vanhempien kohdalla....hmm???

Careliana kirjoitti...

Kiitos Eloise! Tuo onkin hyvä pointti, että koulun alku on itse koululaiselle tosi iso ja stressaava juttu - vaikka päälle päin lapsi vaikuttaisikin ihan lunkilta ja innostuneelta - joten vanhempien on hyvä pitää omat mielenliikutuksensa hallinnassa ja keskittyä takaamaan koulukkaalle turvallinen ja varma olo!