tiistai 26. kesäkuuta 2012

Lystikäs Las Vegas

(Tämä on kaksiosaisen matkakertomuksen toinen osa. Ensimmäinen osa.)

Elokuvissa ja TV-sarjoissa Las Vegas vaikuttaa (ainakin minusta) sangen simppeliltä ja kompaktilta paikalta: yksi kadunpätkä, vieri vieressä kasino-hotelleja, paljon bling-blingiä ja dingelidongelia, vilinää, kilinää, ylipitkiä limusiineja, vale-Elviksiä ynnä muuta kreisiä menoa.

Konsepti kyllä onkin simppeli, mutta mittakaava hämää pahemman kerran. Kyllä, ne kasino-hotellit ovat ihan vieri vieressä, mutta kun jokainen niistä on varmaan puolen kilometrin mittainen, niin kertyyhän sitä talsittavaa, vaikkei kauas pyrkisikään. Hotellien välillä kulkee kyllä yhdyskäytäviä ja jopa pieniä junia, mutta ne noudattavat poikkeuksetta Vegasin tärkeintä ja perustavanlaatuisinta periaatetta: mihin ikinä oletkin menossa, pelialueen läpi pitää sinun kulkeman. Ja ne pelialueet, ne ovat loputtomia. Ja tasan samannäköisiä ihan joka ainoassa kasinossa: peliautomaatteja silmänkantamattomiin, välissä jokunen ruletti- ja korttipöytä. Tosin eivätpä ole "yksikätiset rosvot" enää entisensä; ei niillä enää ole edes sitä kättä (paitsi joissain koneissa se on lisätty koristeeksi), nappeja vain, eivätkä koneet myöskään sen paremmin syö kuin syljekään kolikkoja, vaan sisään ujutetaan seteli ja voitot tilitetään erilliselle kupongille (joka sitten käy myös pelivaluuttana). Vaikka kolikkojen kilinää ei siis enää pelisaleissa kaiukaan, kilkutusta riittää kyllä edelleen, sillä peleissä on yleensä perusyksikkönä yksi sentti, eli esimerkiksi viiden dollarin voitto kilisee näytölle sentti kerrallaan viitenäsatana, ja kone palkitsee suurvoittajan asiaankuuluvalla välkkeellä ja älämölöllä.

Minä suuri suunnistusihme vaalin todella tunnollisesti 10-vuotishäämatkan romanttista henkeä ja kyhjötin tiukasti isännän käsipuolessa kiinni – olimme kaupungissa viisi päivää, enkä minä siinä ajassa oppinut etenemään täysin varmoin askelin edes oman hotellimme pääaulasta hissille! (Kyllä, tämäkin reitti kulki pelialueen läpi.)

Toinen asia, joka pääsi ennakko-odotuksiin verrattuna yllättämään, oli sää. Kyllä, olin toki etukäteen tietoinen siitä, että Vegasissa olisi nelisenkymmentä astetta lämmintä. Mutta en sitten kuitenkaan täysin ymmärtänyt, kuinka kuuma on nelisenkymmentä astetta asfalttiviidakossa aavikon keskellä. Ensinnäkin se säätiedotteissa mainittu nelikymppinen oli todennäköisesti varjolämpötila; auringonpaahteessa lukema alkoi varmasti vitosella ellei sitten kutosella. Ja se aurinkohan paahtoi suoraan keskitaivaalta niin, etteivät valtavatkaan rakennukset luoneet kummoisiakaan varjoja. Aurinko myös paahtoi asfaltin niin kuumaksi, että polttava hehku tuntui polvitaipeissa asti – olen edelleenkin yllättynyt siitä, että sandaalieni pohjat eivät sulaneet tantereeseen kiinni! Minun auringonsietokykynihän on tunnetusti huomattavan heikko, joten pystyin ensi alkuun etenemään kadulla vain reilun viiden minuutin etappeja, joiden välillä oli aina päästävä ilmastoituihin sisätiloihin viilentymään (mistä syystä ne hotellien väliset "oikotiet" tulivatkin hyvin tutuiksi ja talsimamme matka todennäköisesti moninkertaistui). Vähitellen siihenkin ilmastoon näköjään tottui; viimeisenä päivänä minäkin tepastelin jo ihan tyynesti monen hotellin välin tietä pitkin. Tyypillistä.

Mutta sitä bling-blingiä, dingelidongelia, vilinää, kilinää ynnä muuta kreisiä menoa, sitä Las Vegasissa piisasi juuri niin paljon kuin etukäteen kuvittelinkin! Kaupunki on aivan ainutlaatuinen, lähes epätodellinen oma maailmansa, alati tuikkien pyörivä diskopallo, joka ei hyydy koskaan. Kerrassaan hupaisa paikka!

Las Vegasin tärkeimpänä nähtävyytenä pidetään yleisesti… no, itse Las Vegasia, niitä kasinoita ja yleistä kaupunkikuvaa. Katseltavaa riittääkin, sillä kaupunkisuunnittelussa ei selvästikään ole turhilla kaavoitusrajoituksilla mässäilty. Varsinkin 1990-luvulla rakennetut teemahotellit ovat todellakin viimeisen päälle toteutettuja. Las Vegasissa pääsee näppärästi kiertämään maailman ympäri parissa päivässä: Excaliburin tuhannen ja yhden yön tunnelmista New Yorkin kautta Pariisiin, sieltä Karibianmeren aarresaaren maisemiin ja edelleen antiikin Roomaan… Ja joka välissä voi tietenkin lepuuttaa jalkojaan pelikoneen ääressä ja/tai tuhlata voittojaan ja/tai pelikoneilta säästyneitä rahojaan ostoskeskuksissa. Ja illalla tajuaa ihan huomaamattaan kävelleensä jalkansa tuhannen tohjoksi. Mutta seuraavana päivänä jaksaa taas kiertää.


MGM Grandin leijona

Paris

Luxorin sfinksi

New York New Yorkin vapaudenpatsas, taustalla Excalibur
Tyypillisiä Vegas-vetonauloja ovat myös erilaiset showt: tanssi, taikuus, akrobatia, stand-up yms. esitykset. Me jätimme tällä kertaa perinteiset Vegas-showt väliin, koska olimme jo etukäteen hankkineet liput passelisti juuri matkamme aikaan osuneeseen Nickelbackin konserttiin. Emme ole Nickelbackin superfaneja, mutta pidämme kuitenkin bändistä molemmat. Minä varsinkin rrrrrakastan laulaja Chad Kroegerin räkäraspiääntä, ja vaikka olenkin valmis jossain määrin yhtymään siihen yleiseen toteamukseen, että bändin biisit tuppaavat kuulostamaan aika samanlaisilta, voin myös todeta, että minulle on oikeastaan aika yks hailee vaikka Chad vetäisi hämähämähäkkiä – kun se kundi avaa suunsa, meikämamman sukat pyörähtävät kierroksen tai pari ympäri, ei voi mitään. Nickelbackin Vegasin-keikka olikin oikein hyvä, tosin koska se oli ensimmäinen live-kokemuksemme Nickelbackista, on hieman vaikea sanoa, oliko keikka ihan terävintä huippua vai ihan rutiiniveto vain. Itselleni ainakin jäi vähän sellainen tunne, ettei bändi välttämättä ihan koko sydämellään heittäytynyt tunnelmaan. Tunnelma oli kyllä tosi hyvä, ainakin suomalaisesta näkövinkkelistä. Paikkamme olivat aivan hattuhyllyllä, kolmanneksi takimmaisella rivillä, mutta sielläkin kansa hurrasi, hihkui, jorasi ja lauloi mukana ihan sydämensä kyllyydestä jo lämppärinä esiintyneen Seetherin tahdissa, pääesiintyjästä puhumattakaan. Kerrankin sain minäkin toteuttaa itseäni rokkikonsertissa miettimättä, aiheutanko pahennusta ja nolaanko puolisoni liian eläväisellä olemuksellani!

Nickelback

Kun kerran on itsensä täältä pohjolan perukoilta aina huitsin Nevadaan asti rehannut, olisi aika hoopoa jättää näkemättä yksi maailman suurimmista luonnonihmeistä, Grand Canyon. Me tuumimme, että kerrankos sitä tällaisen tilaisuuden saa, ja päätimme katsoa kanjonin oikein helikopterista käsin.

Ja voin muuten kertoa, että se oli todennäköisesti elämämme onnistunein sijoitus. Retki oli aivan takuuvarmasti joka ainoan pulitetun sentin väärtti, ja paljon enemmän! Meillä kävi vieläpä niin hyvä tuuri, että saimme pilotiksemme entisen armeijan lentäjän, joka lensi tosi matalalla ja kaarteli mageesti. Aivan kuin elokuvissa, tiedättehän, kun maasto alla nousee ja horisontti lähestyy, joten voit ennakoida, että kohta alle avautuu jotain huikeaa – ja sitten, WHOA, niin avautuukin! Lensimme Lake Meadin ja Hoover Damin yli ja jonkin matkaa itse kanjonia pitkin, kunnes laskeuduimme tasanteelle nauttimaan välipalaa ja samppanjaa. Onpahan sitä tullut pöllömmissäkin paikoissa skumppaa vedettyä…
Hoover Dam

Näkymä pysähdyspaikalta
Itse Grand Canyonia on hyvin vaikea kuvailla sanoin, eivätkä valokuvatkaan tee sille oikeutta. Se on… noh, grand eli sanakirjan mukaan mahtava, upea, uljas, ylväs, suuri, suurisuuntainen, hauska, mahtava, mainio, suurenmoinen… (kyllä, tiedostan, että tuossa on "mahtava" kahteen kertaan; en katso tarpeelliseksi poistaa toistoa.)

Mittakaavaa: jos oikein tihrustaa, näkee tuossa ihan keskellä kuvaa ihmisiä.
San Diegostahan totesin, että se ei varsinaisesti ole mikään turistirysä, mutta sen sijaan se on kaupunki, jossa voisi kuvitella jopa asuvansa – no Las Vegas on sitten sen täydellinen vastakohta! Viiden päivän visiitti oli rentouttava, mukava, hilpeä, kaikin puolin ikimuistoinen kokemus – mutta se kyllä riittikin. Voin kyllä suositella Las Vegasia matkakohteeksi kaikille, joita kiinnostaa kimaltelevainen irtiotto arkitodellisuudesta, mutta itse en näe mitenkään tarpeelliseksi palata sinne enää (tosin jos uusintareissua jotenkin ihan väkisin pukkaa niin en toki vastaankaan potki).

Mutta, kuten täydellisen onnistuneen matkan päätteeksi kuuluukin, tuntui aivan ihanalta myös palata kotiin!

2 kommenttia:

Antti kirjoitti...

Niin totta tuo kuumuus, missään ei ole ollut yhtä tukalaa. Tosin tämän vastapainoksi pelisalit on yli-ilmastoitu happirikkaalla hyvälle tuoksuvalla ilmalla, että jaksaa pelata.

ps. mä oon vissiin robotti, kun en saa tosta koodista selvää...

Careliana kirjoitti...

Jep, haastava paikka tällaiselle termostaattivikaiselle, jolla on muutenkin aina joko liian kylmä tai kuuma eikä ikinä sopiva. Mutta onneksi se sisäilma tosiaan oli niin ihunan happirikasta... (olin varmasti koko kaupungissa ainoa urpo, joka hipsi aina ulos tupakalle!)