Otsikossa mainittu kysymys on itse asiassa yksi kinkkisimmistä - ja samalla tietenkin myös yksi mielenkiintoisimmista - kysymyksistä, joita ihmiselle voi esittää. Vastaus tietenkin (ainakin useimmilla) vaihtelee tilanteen mukaan. Työhaastattelussa kerromme itsestämme todennäköisesti eri asioita tai ainakin eri tärkeysjärjestyksessä kuin kapakissa tavatun uuden tyypin kanssa jutellessa. Kuinka sinä, arvon lukija, tuohon kysymykseen vastaisit?
Jatko-opintokurssini alkoi tänään. Luennoitsija pyysi meitä kaikkia osallistujia esittäytymään lyhyesti, kertomaan jotain itsestämme. Ensimmäisenä vuorossa ollut aloitti: "Hei, olen Minna [nimi muutettu], olen kahden lapsen äiti." Olen muissakin yhteyksissä havainnut, että tämä on aivan oma ihmistyyppinsä: ihmiset, jotka määrittävät itsensä lastensa kautta, ehdottoman perhekeskeiset ihmiset, joilla äidin/isän rooli on aina päällimmäisenä mielessä. Tämä on varmasti hyvin yleinen ihmistyyppi, ja miksipä ei olisi, onhan perhe tietenkin perheellisen ihmisen elämässä yleensä se suurin ja merkittävin muuttuja.
Minusta on kuitenkin mielenkiintoista, kuinka joillakin se vanhemman identiteetti nousee päällimmäiseksi ihan tilanteessa kuin tilanteessa. Tässä nimenomaisessa tilanteessa oli mielenkiintoista myös se, että koska ensimmäinen vastaaja katsoi tärkeäksi kertoa ensimmäiseksi perheestään, muutkin hänen jälkeensä mainitsivat lastensa lukumäärän. Aina siiheksi, kunnes tuli minun vuoroni. Minä kerroin väitöskirjani aiheesta. Totta kai minäkin vaikkapa uuden koulun tai urheilujoukkueen vanhempainillassa esittäytyisin poikani äidiksi ja lisätietona kertoisin, että sen enempää lapsia meillä ei ole mutta koira on jne. enkä varmasti pitkästyttäisi ketään tieteellisillä hypoteeseillä ja premisseillä, mutta yliopiston kesäkoulun kurssilla valitsin toisin.
Sanallisesti siis kerroin olevani tohtoriopiskelija sekä yliopisto-opettaja. Lisäksi ihan ilman selityksiäkin paljastin olevani vanha kuin Metusalem. Huoh. Olin ihan tietoisesti yrittänyt sulautua joukkoon ja valita erityisen "opiskelijamaisen" asun (hieman kulahtaneet farkut ja rennosti retkottavan tunikan),
mutta turhapa sitä oli reliikin yrittää naamioitua
Studentus Modernimukseksi. Useimmilla muilla oli läppärit tai padit,
meitsi raapusteli muistiinpanoja lyijykynällä konseptipaperille. Osa luennoitsijan puheista meinasi mennä ohi korvien, kun keskityin pohtimaan, kinuaisinko lapseltani iPadia lainaan vai ehdottaisinko miähelleni vielä yhden miniläppärin tai tablet-laitteen ostoa...
Niin tai näin, kurssi vaikuttaa aidosti mielenkiintoiselta. Jo niitä kurssikirjoja tankatessani pääsi kertaalleen käymään niin, että havahduin koiran merkitsevään tuijotukseen ja ynähtelyyn siinä vaiheessa, kun sen normaali iltalenkkiaika oli ollut ja mennyt jo puolitoista tuntia sitten - olin menettänyt ajantajuni uppouduttuani kiehtovaan aiheen pyörteisiin.
Pitäisikö olla huolissaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti