tiistai 21. maaliskuuta 2017

Melkoista

Kun minä opiskelin tähän nykyiseen ammattiini parisenkymmentä vuotta sitten, oppiaineessamme oli apulaisprofessori ja 10 opettajaa; osa heistä oli vierailevia ja jokunen tuntiopettaja, mutta kymmenkunta henkeä oli joka tapauksessa jatkuvasti opettajakunnan vahvuus, ja suurin osa tästä väestä kuului kalustoon vakituisesti.

Tällä hetkellä apulaisprofessuuri on vaihtunut ihan varsinaiseen, mutta opettajia on tämän professorin lisäksi ihan kokonaista kaksi (2), ja heistä toinen (minä) on määräaikainen sijainen.

Käsittääkseni yksi suomalaisen korkeakoulujärjestelmän periaatteista on se, että julkisella rahoituksella pystytään ylläpitämään myös sellaisten (enimmäkseen humanististen) aineiden tutkimusta ja opetusta, joka ei puhtaalla bisnesmallilla olisi kannattavaa. Koska kyllä meitä humanistejakin vielä tarvitaan yhteen sun toiseenkin asiaan! Olisihan se kiva, jos se uusi Nokia jostain niemennotkosta kohtapuoliin putkahtaisi esiin ja alkaisi suoltaa ylivertaisia tuotteita kaikille maailman markkinoille - mutta totuus on, että ei niitä ylivertaisimpiakaan pelejä ja vehkeitä esimerkiksi Kiinaan myydä suomeksi, eikä englanniksikaan, eikä myöskään eurooppalaisin kaupankäynnin mallein. Noinniinku yhden esimerkin mainitakseni.

Mutta kehitys se kehittyy, ja yliopistomaailmakin kehittyy koko ajan bisnesmäisempään suuntaan. Iso luuta lakaisee ja giljotiini louskuttaa minkä ehtii.

Ja tämä giljotiini se louskautti nyt sitten minunkin tehtävääni. Minulle tarjottiin kyllä jatkoa, mutta sellaisella sopimuksella, josta en voinut kuin kieltäytyä.

Henkilökohtaisesti tieto oli melkeinpä helpotus. Olinhan jo pitkän aikaa miettinyt, haluanko edes jatkaa opetustyössä. Kummassakin vaakakupissa oli paljon punnuksia: yliopistopolitiikan raakuus vastaan opiskelijoiden ihanuus, valtava työkuorma vastaan jo tehtyjen valmistelujen hyödyntäminen jatkossa, mukavat työkaverit vastaan Emmerdalen mittaiset lounastauot jne... Olin aivan kahden vaiheilla sen suhteen, mitä tehdä. Mutta nythän siis yliopiston hallinto suuressa rahapulassaan viisaudessaan teki ratkaisun puolestani.

Mutta periaatteen tasolla minulla keitti. Ratkaisu merkitsi käytännössä kokonaisen oppiaineen alasajoa, sillä tämän aineen opetusta ei kertakaikkiaan ole mahdollista toteuttaa enää yhtään nykyistä pienemmillä opetusresursseilla. Ja kyseessä kuitenkin on (humanististen aineiden mittapuulla ainakin) ihan elinvoimainen, vetovoimainen ja tuloksellinenkin oppiaine.

Yllättäen myöskin kollgani ilmoittivat ykskantaan, että tätä ratkaisua ei noin vain nieltäisi. Alkoi vimmattu argumenttien listaus. Itse toistelin koko ajan, että minusta ei kenenkään tarvitsisi huolta kantaa, minä pärjäisin kyllä, mutta oppiaineen puolesta oli syytä taistella. Kuitenkin hyvinkin monelta taholta tuli hyvinkin selkeä viesti, että nimenomaan minun puolestani siinä taisteltiin. Kokonaista kolme (3) professoria ajoi asiaani ihan tosissaan, ja ilmeisesti heillä oli takanaan myös laaja työyhteisön tuki.

Ne kaikki ihmiset puolustivat minua!!! Minua! Yksittäistä pientä yliopisto-opettajaa, jonka akateemiset meriitit ovat edelleen aika lähellä nollaa. Keskustelussa vilahteli sellaisia ilmaisuja kuin on todettu kiistattoman päteväksi, loi vuodessa laajamittaisen opetuksen miltei alusta, erittäin hyvä kontakti opiskelijoihin, on saanut erinomaista palautetta kursseistaan, on tehnyt ihmeitä... Kun kokouksessa suunniteltiin tulevaa dekaanin tapaamista ja pyydettiin summaamaan, mitä siltä dekanaatilta nyt tarkalleen ottaen halutaan, vastaukseksi ladeltiin lakoniseen sävyyn tasan kolme sanaa: 1) rahaa, 2) työrauhaa, 3) Careliana.

Monta päivää kuljin jatkuvasti pala kurkussa - en siksi, että kohtaloni olisi huolestuttanut minua, vaan siksi, että olin aivan pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut moisesta huomiosta.

Ja kuinka ollakaan, jostain silinteristä saatiin kuin saatiinkin ongittua sellainen rusakko, että voin jatkaa työssäni suunnilleen entisin ehdoin, mitä nyt laajennan työnkuvaani hieman naapurioppiaineenkin puolelle.

Olen edelleen pohjattoman hämmentynyt ja liikuttunut.

Luulen, että tässä tilanteessa olisi aika härskiä ilmoittaa, että kiva kiitti, mutta en minä muutekseen haluakaan jatkaa... Eli kai maar sitä nyt sitten vietetään opetuspuuhissa vielä seuraavakin lukuvuosi.

On se hyvä uutinen.

7 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Upeeta, mahtavaa!!

marikan polut kirjoitti...

wow!

Ana kirjoitti...

Hieno juttu! Sinuun luotetaan ja teet ilmeisen hyvää työtä!

Tita kirjoitti...

Onnea, ole kosketettu sydämeen asti! Ihanat ihmiset ympärilläsi välittävät, arvostavat ja haluavat jatkaa töitä yhdessä kanssasi. Ilman perusteita moista kiitosta ja yhteistyötä ei olisi.

Careliana kirjoitti...

Voi kiitos kaikille kommenteista - myös ne koskettavat kovasti!

Anna-Mari kirjoitti...

Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta joka tapauksessa tosi surullista luettavaa! Ja huolestuttavaa myös sen takia, että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, meidän perheessämme on syksystä alkaen uusi humanisti. Mutta onnea, ja pidä oppiaineen lippu korkealla!

Careliana kirjoitti...

Joo, aika hurjaksi on kyllä mennyt tämä meidän koulutuksemme. Lopputuloksen pitäisi kuitenkin olla jotakuinkin sama kuin meidän aikanamme, mutta sen eteen käytettäviä panoksia (opettajien lisäksi opiskeluaikaa, kurssien määrää ylipäätään ja vähän kaikkea muutakin) on supistettu todella rankalla kädellä. Ilmeisesti tämän kuuluisan digiajan pitäisi tarkoittaa sitten sitä, että ihmiset oppivat uusia taitoja jotenkin telepaattisesti kurmoottamalla... Mutta onnea matkaan teidän perheen tulevalle humanistille, ei meitä ole maailmassa koskaan liikaa! :)