maanantai 6. marraskuuta 2017

Maailma hei

Meillä oli oikein kunnon perheviikonloppu. Totesimme teinille, että ottakoon sen palkintona siitä, että selviytyi kokonaisesta kouluviikosta saamatta yhtään muikkaria, tai vastaavasti rangaistuksena siitä, että edellisviikolla tulikin sitten taas tyrittyä senkin edestä, mutta niin tai näin, perjantaina oli ohjelmassa koko perheen yhteinen keikkaelämys ja lauantaina leffa. Ihan iisisti tuo asiaan suhtautui, eikä hangoitellut vastaan edes siinä vaiheessa, kun ilmotin, että minä en sitten huoli keikkaseurakseni yhtäkään verkkareihin pukeutunutta henkilöä, eli vaatekaupan kautta olisi mentävä. Teimme suorastaan historiallisen suorituksen ja ostimme nuorelleherralle peräti neljä (4) vaatekappaletta, joista yksikään ei ollut urheilukaupasta! Kyllä oli sitten komea kaveri risaisissa farkuissa ja ylisuuressa mustassa hupparissaan. Äiti oli ylpeä.

Keikka oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway -kiertueen esitys Tähti-Areenassa. Olimme hankkineet istumapaikat, jotka tarkoittivat numeroimattomia, vapaasti valittavia istuimia hyvin pienessä väliaikaiskatsomossa. Me saimme kyllä oikein hyvät paikat, koska olimme suht. hyvissä ajoin niitä varaamassa, mutta hieman minua ihmetyttivät ne sangen lukuisat tyypit, jotka ilmaantuivat katsomoon haahuilemaan tasan siihen aikaan, kun soiton piti alkaa, ja taivastelivat, miten ei ollutkaan enää jäljellä kuin hajapaikkoja. No haloo, mitenhän nyt niin...

Keikka alkoi lyhyehköllä setillä Haloo Helsingin ensimmäisen levyn antia. Biisit oli sovitettu aika raskaiksi, ja musiikki rokkasikin hyvin, mutta laulu jäi armotta jalkoihin. Uudemman musiikin osuuden alkupuoli oli hyvin kuorokaraokevoittoista. Esimerkiksi Jos mun pokka pettää -biisistä oli tehty hyvinkin veikeä uusi sovitus, mutta laulupuoli siinä jätettiin pitkälti yleisön huoleksi. Ehdin jo tuskailla, että onko tämä nyt Robbie Williams all over again - en minä ollut tullut paikalle kuuntelemaan muutaman tuhannen tamperelaisen epämääräistä hoilotusta vaan Haloo Helsinkiä. Mutta pikkuhiljaa se meininki lähti siitä kohenemaan ja, yllättävää kyllä, Ellin äänikin tuntui toimivan biisi biisiltä paremmin. Ja loppujen lopuksi jo minäkin huusin, huusin ilosta, onnesta ja vapaudesta täysin rinnoin muiden mukana. On se vaan ihan julmetun kova livebändi, pakko todeta!!!

Teini ei somettanut keikalta mitään. Ilmeisesti sillä siis oli siellä vähän tylsää.

Lauantaina oli sitten ohjelmassa paksu siivu tärkeää historian ja elämän oppia: Tuntematon sotilas 2017. Halusimme ehdottomasti teinin näkevän sen (elokuva on K16, mutta 13-vuotias saa katsoa sen vanhempien seurassa), jotta hän saisi jonkinlaisen, enempi/vähempi realistisen käsityksen sodasta ja maamme ei-niin-kaukaisesta historiasta, jota hänen oma isovaarinsakin on ollut tekemässä.

Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Oli kaunista kuvaa - niin, sodan keskelläkin on maailmassa monenlaista kauneutta, ja minusta on tärkeää huomata ja muistaa myös se asia - ja hienoja henkilöhahmoja. Oli riipaisevia muistutuksia sodan raakuudesta mutta myös muunlaisia koskettavia tuokioita. Oli kunnioitusta Väinö Linnan lähdeteosta kohtaan mutta myös tyypillistä nykyaikaista elokuvakerrontaa - miksi tehdä Edvin Laineen versiota uudestaan, kun tarinaan voi tavallaan punoa myös tämän päivän ajankuvaa; ei sisällön mutta toteutuksen muodossa.

Täysin varauksetta en silti Aku Louhiniemen Tuntematonta kehu. Kolmen tunnin järkäleessä olisi ollut keventämisen varaa: joukkoon mahtui monta kohtausta, jotka olisi voinut toteuttaa paljon lyhyempinäkin, ja myös sellaisia kohtauksia, joiden relevanssin voisi kokonaan kyseenalaistaa. Lisäksi elokuvan rakenne perustui pitkälti nimenomaan irrallisiin kohtauksiin, joiden välinen yhteys jäi välillä hataraksi, ja näin ollen kokonaisuus oli hieman hajanainen ja jopa sekava. Esimerkiksi kotirintaman näkökulman ottaminen mukaan elokuvaan oli hieno ajatus, mutta tämä osa-alue tuli lopulta kuitenkin kuitattua niin vähällä huomiolla, että se tuntui lähinnä ylimääräiseltä sivujuonteelta. Mutta ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen se silti oli, herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Ja jos Eero Aho ei saa Jussi-patsasta roolityöstään, se on yhtä suuri vääryys kuin "Minä seison nyt kovennettua" -klassikkokohtauksen jättäminen pois tästä elokuvaversiosta!

Teini ei somettanut leffan aikana kertaakaan eikä edes vilkaissut puhelintaan. Ilmeisesti siis se jaksoi oikein seuratakin sitä rainaa, tai sitten se nukkui sen ylisuuren hupparinsa hupun suojissa. Kun jälkeenpäin kyselimme mielipiteitä ja fiiliksiä, viiltävä analyysi kuului: "Emmää niin noista sotajutuista tykkää, enhämmää oikein viitti pelata mitään räiskintäpelejäkään. Tai siis, olihan toi ihan ookoo, mut komediat on musta kivempia kun ne on niinku hauskempia." No eipä tuotakaan tietysti kiistäminen käy.

Yksi yhtymäkohtakin viikonlopun ohjelmanumeroilla on: Kappale, jonka täten julistan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi suomalaiseksi kevyen  musiikin teokseksi (Apulannan Valot pimeyksien reunalla saa pitää kärkipaikkansa, mutta muut jäävät selvästi taa). Voi sydän ja kylmät väreet ja väpättävä leuka:




1 kommentti:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Näin se elämä menee!!
Olihan kylmät väreet selkäpiissä, hyvä biisi!!