Kun ennen matkaa kertailin Pietarin-kokemuksiani, tuttavat muistuttelivat, että onhan kaikki nyt tämän päivän Venäjälläkin jo ihan toista kuin neljännesvuosisata sitten. Ja ihan varmasti onkin – mutta on hyvä muistaa myös, että tämänkertainen matkani ei suinkaan suuntautunut maineikkaaseen metropoliin vaan Venäjän periferiassa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Melkein väittäisin, että Petroskoi vuonna 2019 on oikeasti aika lähellä sitä, mitä Pietari oli 1995. Kollega tiesi kertoa, että Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alkupuolella Petroskoissa vallitsi yleinen hämmennystila, töitä ei ollut oikein kenelläkään, ruoka oli kortilla ja ihmiset jonottivat epätoivoisina kaalinpäitä siitä ainoasta kaupasta, johon niitä oli sattunut tarjolle tulemaan. Eli on tämäkin kaupunki jo pitkän tien kulkenut nykytilaansa, jossa pääkadun varrelta löytyy sekä Kentucky Fried Chicken että useampi Burger King – ja niiden vierestä paikallisia maalaismummeleita myymässä pienen maatilkkunsa satoa sekä villasukkia, huiveja, ristipistoin kirjottuja pyyhkeitä ynnä muita perinteisiä käsitöitä.
Kaupungin keskustassa on perinteisiä karjalaisia puutaloja noin sadan vuoden takaa, mutta myös paljon Stalinin aikaisia kivitaloja. Talot ovat kauniita, ja monet niistä ovat ihan hyvin pidettyjä ja kunnostettuja. Keskustan ”valtimo” on komealta rautatieasemalta Äänisen rantaan luotisuoraan kulkeva Leninin katu, jota pitkin liikennöivät johdinautot ja pikkubussit ovat todennäköisesti tehneet neitsytmatkansa kauan ennen Juri Gagarinia. Poliisiautot ja ambulanssit ovat mahdollisesti nähneet toisen maailmansodan.
Kanadansuomalaisten idealistien rakentamia taloja.
Kulttuuriministeriön rakennus
Äänisen rantaa pitkin kulkee viehättävä bulevardi, jonka varrella on Petroskoin ystävyyskaupunkien lahjoittamia patsaita. Bulevardi kutsuu hengailemaan jo senkin vuoksi, että siellä on tarjolla yleinen WiFi (ainoa, jonka koko kaupungista bongasin). Jos matkani olisi ajoittunut lämpimämpään vuodenaikaan, olisin todennäköisesti viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani täällä.
Tämä Duluthin kaupungin lahjoittama kalastajapatsas on yksi bulevardin tunnetuimmista kohteista.
Riian kaupunki on lahjoittanut tämän kukkaron, jonka koskettamisen uskotaan tuovan onnea raha-asioissa. Kuten kuluneesta maalipinnasta näkee, monet ovat kokeilleet. Tokihan minäkin hipaisin kukkaron kylkeä - keittiöremontti olisi ihan kiva...
Bulevardin toisessa päässä sijaitsee hotelli Fregat (länsimaisittain Frigate), jonka ravintolaan kollega vei minut syömään – seikka, josta olin enemmän kuin ikionnellinen sinniteltyäni siinä vaiheessa kolme päivää kotoa tuomillani pähkinöillä ja proteiinipatukoilla sekä edellä mainittujen ylikansallisten ravitsemusliikkeiden uppopaistetuilla antimilla (kyllä minä yritin pitää mieleni avoimena ja kokeilla kollegojen suosittelemia paikallisia ravintoloita, mutta kun… joo, ei). Hotelli ja ravintola tekivät minuun valtavan suuren vaikutuksen: hyvällä maulla suunniteltua, ylellisen mutta kuitenkin kotoisan oloista sisustusta, puhdasta, siistiä ja nykyaikaista. Yhtä hyvin olisi voinut olla keskitasoa laadukkaammassa helsinkiläisessä tai lontoolaisessa hotellissa. Tuumasin kollegalle, että täällä majoittuminen varmaan maksaa aika paljon. Kollegan mukaan hotellihuoneen saa noin 30 eurolla yöltä (tarkistin myöhemmin, ja tämä tosiaan pitää paikkansa). Olin pyllähtää pyrstölleni. Ja minut oli pantu punkkaamaan jätekuilun hajuisessa asuntolassa?!?
Myös keittiön antimet vastasivat yleistä vaikutelmaa: alkuruoaksi ottamani munakoiso-feta-annos oli jotakuinkin taivaallinen, pääruoaksi valitsemani liha-paprikapata erittäin herkullinen ja kyytipojaksi siemailemani Bordeaux-viini erinomaista. Jälkiruoaksi nautin vielä autuaaksitekevän latte-kahvin. Hintaa tälle ihanuudelle kertyi osapuilleen 20 euroa.
Munakoisoa ja fetaa a la Fregat. Todella lämmin suositus!!!
Aterian jälkeen kaupungin neuvostohenkisyys näyttäytyi vielä astetta sympaattisempana.
Petroskoi on kaupunki, joka ei häpeä sitä mitä se on. Se on sydämeltään karjalainen kaupunki. Monet keskustan kaduista on nimetty suomensukuisten suuruuksien mukaan, ja sotaa edeltävän aikakauden puutalojen arkkitehtuurissa on jotain tavattoman tuttua. Mutta Petroskoi ei myöskään ole sysännyt syrjään neuvostoajan historiaansa. Leninin patsas on saanut jäädä paikoilleen yhdelle keskustan pääaukioista, sisäministeriön talon edustalla istuskelevat mukavan oloisesti Marx ja Engels syntyjä syviä pohtimassa, ja Otto-Ville Kuusinen patsastelee suorastaan paraatipaikalla pääkadun päästä Ääniselle katsellen. Toki myös kaupungin perustaja Pietari Suuri on patsaansa ansainnut samoin kuin kansallisrunoilija Pushkin, joka hengailee upouuden kirjaston liepeillä.
Pietari Suuri näyttää, mihin kaupunki tulee. Patsasta on tosin vuosien saatossa siirrelty, joten käden suunta ei enää ole kohdillaan.
Otto-Ville ihailee Äänisen aavaa selkää.
Pienten kaupunkien tapaan Petroskoi on helposti haltuun otettava ja kotoisa. Sieltä puuttuu suurkaupungeille ominainen kuhina ja hälinä samoin kuin tungoksiin liittyvä yleisen vaaran tuntu. Vastaavasti sieltä toki puuttuu myös suurkaupunkien nähtävyyksien ja aktiviteettitarjonnan runsaus. Keskustassa ja rantabulevardilla on kiva kävellä, teatterissa on tasokkaita esityksiä ja taide- ja kulttuurimuseoissa mielenkiintoisia näyttelyitä, mutta kun nämä kaikki on koluttu, täytyy lisäviihdykettä lähteä hakemaan jo kaupungin ulkopuolelta, esimerkiksi Kizhin saarelta.
Raflaavaa kaupunkilomakohdetta etsivälle en ehkä ihan ensimmäiseksi Petroskoita suunnittelisi, mutta esimerkiksi Karjalan-kiertomatkalla se on ehdottomasti pistäytymisen arvoinen paikka!
2 kommenttia:
Mielenkiintoista tarinaa Petroskoista ja juuri eilen Venäjältä palanneena kiva lukea muutenkin meiningistä :)
Kiva kun kommentoit Zim! Kyllä se niin on, että matkailu avartaa, vaikkei aina pelkkää "aurinko paistaa ja bambit soittaa balalaikkaa" -meininkiä olisikaan!
Lähetä kommentti