Elintasokuilusta ja ihmisyydestä

(vielä yksi osa Petroskoi-kertomukseen)

Matkalla rajalta Petroskoihin ehdin tarkkailla ympäristöä ja pohdiskella kaikenlaista. En ole koskaan ennen ollut rajantakaisessa Karjalassa, mutta nyt minulla oli tilaisuus peilata näkemääni siihen kaikkeen, mitä olen seudusta kuullut. Useimmiten puheissa – niin suomalaisten kuin venäläistenkin – korostuu räikeä ero rakennetusta ympäristöstä huolehtimisessa Suomen ja Venäjän välillä, ja kyllähän se minunkin silmääni pisti. Onhan niitä hapertuneita heinälatoja Suomenkin maaseudulla, mutta yleisilme on kuitenkin ihan toista kuin rajan itäpuolella.

Rappioromantiikan estetiikassa on minusta jotain kovin kiehtovaa, ja ellei matka olisi kestänyt jo muutenkin tuskastuttavan kauan, olisin saattanut jopa pyytää kuskia pysähtymään valokuvaustuokiota varten. Tien molemmin puolin näkyi toinen toistaan persoonallisempia röttelöitä ja raunioita, täysin maalittomiksi hilseilleitä seiniä, lasittomina ammottavia ikkuna-aukkoja, repsottavia ovia. Pikkumökkejä, maataloja piharakennuksineen, kokonaisia kerrostalojakin. Jostain oli jäljellä vain yksi hämillään seisoskeleva seinä, toisista pelkkä tyhjästä töröttävä savupiippu. Asuttuja taloja näkyi huomattavasti vähemmän - ja osa niistä näytti olevan hylättyjä röttelöitäkin huonommassa kunnossa.

Jossain vaiheessa estetiikan ihastelu alkoi vaihtua mietteliäisyyteen, jopa ahdistukseen. Kai täälläkin kuitenkin vielä ihmisiä asuu? Ehkä asutus on vetäytynyt vähän kauemmas tiestä. Mitä siellä sitten on? Tällaisia samanlaisia talojako, vähän ehjempiä vain, joku kauppa, koulu. Millaista on näissä kylissä asuvien ihmisten elämä? Varmaan täällä asuu paljon vanhuksia, jotka tuskin koskaan ovat käyneet naapurikylää kauempana. Entäpä minun ikätoverini – millaisia ovat ruuhkavuodet karjalaisessa kyläpahasessa? Tai miltä tuntuu olla nuori tällaisessa paikassa? Mitä paikalliset teinit tekevät vapaa-ajallaan, mihin kokoontuvat tapaamaan toisiaan, mistä unelmoivat, mistä angstaavat? Nuoret ovat kuitenkin kaikkialla maailmassa pohjimmiltaan samanlaisia. (Myöhemmin virittelin aiheesta keskustelua kollegan kanssa, ja hän kyllä totesi, että ei niissä kylissä juurikaan nuoria asu.)

Pöhöttynyttä länsimaista egoa vastaan taistellen haluan sinnikkäästi ajatella, että varmaan niissäkin kylissä asuu ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat tavallisen onnellisia ja tavallisen onnettomia. Elävät sitä omaa todellisuuttaan eivätkä välttämättä muusta edes tiedä. Mutta pakko on myöntää, että länsimaisen egon pöhöttämästä näkökulmasta se todellisuus vaikuttaa kovin ankealta.

* * *

Monia tuntuu kovasti jääneen kiinnostamaan, toiko herttainen Dima-kuski minut myös takaisin Suomeen. Kerrottakoon siis, että ei tuonut. Koska minulla kuitenkin oli sopimus sen p*skataksifirman kanssa ja joka tapauksessa tarvitsin matkalaskua varten heiltä kuitin vähintäänkin menomatkasta, käytin ison osan vähäisestä internet-ajastani (niistä pikaisista piipahduksista yliopiston opettajainhuoneen yhteiskoneelle) sähköpostinvaihtoon ko. lafkan kanssa. Tiukkasin tarvittavia tietoja ja tositteita venäjäksi ja sain vastaukseksi epämääräistä Google-kääntäjä-suomea (kyllä kävi mielessä, onko minun ammattilaisvenäjäni tosiaankin sen tasoista, että vastapuoli luulee senkin olevan Google-kääntäjällä generoitua), mutta loppujen lopuksi pääsin kuin pääsinkin kapuamaan Juri-nimisen kuskin tila-auton takapenkille sovitusta paikasta suunnilleen sovittuun aikaan.

Juri ei ollut lainkaan samaa kaliiberia kuin Dima. Kerran yritin häneltä kysellä sympaattisesta kirkosta, jonka matkan varrella ohitimme, mutta vastaus oli "Ei aavistustakaan, mikä tuo on", joten jätin keskusteluyritykset sikseen. Vasta hieman ennen Suomen rajaa Juri avasi sanaisen arkkunsa ja tiedusteli, olinko ajatellut maksaa matkani ruplilla vai euroilla. Kun vastasin, että euroilla, hän harmistui silminnähden. Hetken kuluttua hän kysäisi, voisinko kuitenkin maksaa osan hinnasta ruplina ja mieluiten ihan saman tien - hänen kun pitäisi saada tankattua auto. Ammattimaista toimintaa: autossa ei ole tarpeeksi löpöä eikä kuskilla rahaa tankata sitä!!! Minähän toki olin huomattavan motivoitunut suostumaan tähän järjestelyyn, koska pystyin jo melkein haistamaan kotimaan kamaran kutsuvan tuoksun.

Niin siis pääsin kuin pääsinkin perille Joensuuhun ja vieläpä niin hyvissä ajoin, että ehdin syömäänkin ennen junan lähtöä. Rojahdin sen samaisen ravintolan penkkiin, jossa olin matkani alkamista odotellut, ja tervehdin iloisesti sitä samaista tarjoilijaa. Hän kyseli, miten matkani oli mennyt. Rupattelimme pitkät pätkät esimerkiksi itänaapurin ruoka- ja ravintolakulttuurista siinä punajuurisalaattia rouskutellessani.

Oi ihana itäsuomalainen välittömyys ja vieraanvaraisuus!

Näitä tällaisia välittömiä, vieraanvaraisia itäsuomalaisia ihmisiä oli toisellakin puolen rajaa. Osa heistä päätyi evakkoina lännemmäs Suomeen, osa jatkoi elämäänsä sangen toisenlaiseksi muovautuneessa todellisuudessa. Maailman jyrkimpiin lukeutuvan elintasokuilun toisella puolen.

Taistelen pöhöttynyttä länsimaista egoa ja ylemmyydentuntoa vastaan ja haluan ajatella, ettei tässä ole mitään dramaattista tai surkuteltavaa. Vain elämää, ei sen enempää. Ihmiset ovat ihmisiä, pohjimmiltaan kuitenkin aika samanlaisia kaikkialla.