Ihan just vasta hän syntyi. Melkoinen jättiläisvauva, 4,5-kiloinen ja 54-senttinen. Teimme kuulemma TAYS:n sen vuoden ennätyksen synnytyksen ponnistusvaiheen pituudessa.
Minä olin hyvä lehemä. Puolivuotiaana hän painoi yli 10 kiloa. Minulla on edelleenkin tavallista vahvemmat selkälihakset ja hartiat kroonisesti jumissa.
Hän ei kontannut lainkaan, vaan aikansa mittarimatoiltuaan lähti saman tien kävelemään. Neuvolassa piti terveydenhoitajalle ihan varta vasten näyttää, että onnistuu se nelivetokin tarvittaessa. Ja onnistuihan se, kuten kaikki muutkin motoriikkaa vaativat suoritukset.
Kai jokainen vanhempi edes jossain määrin alitajuisesti valmistautuu kasvattamaan mini-itseään? Minä ainakin valmistauduin. Olisin ollut tosi vahvoilla pikkuvanhan, näsäviisaan pikkuälykön tai muusikonalun kanssa. Ehkä. Mutta se ei minulla käynyt pienessä mielessäkään, että voisin saada liikunnallisen lapsen.
Vaan sellaisenpa sain. Ensimmäisissä koulun urheilukilpailuissa hän voitti kaikki lajit, mutta sittemmin kävi ilmi, että kestävyysjuoksu on hänen vahvinta alaansa. Ensimmäiset hiihtokilpailunsakin hän voitti, vaikka oli silloin suksilla suunnilleen toista kertaa elämässään. Ja tekipä hän vielä alakoulun loppuvaiheessa koulunsa korkeushyppyennätyksenkin, sisätiloissa paljain jaloin. Vaikka ei siinä vaiheessa ollut mitenkään erityisen pitkä ikäisekseen vaan hyvinkin keskikokoinen.
Vaan eipä hän siinäkään mielessä äitiinsä tullut, että olisi yksilölajeista innostunut. Jo kymmenkunta kesää olemme viettäneet jalkapallokentän laidalla ja melkein kymmenen talvea jäähalleissa hytisten. Hän ei ehkä ole Litmanen tai Selänne, mutta tunnollinen treenaaja ja kovakuntoinen kahden suunnan pelaaja hän on. Normiaamuna hyvän huomenen toivotukseen saa vastaukseksi korkeintaan haudantakaiselta kuulostavan mörähdyksen, mutta aamujäille lähdetään kukonlaulun aikaan täysin mukisematta.
Hän on jo selvästi minua pidempi. Hänen isänsä voi käyttää häneltä pieniksi jääneitä kenkiä. Hänellä on perheen pisin tukka.
Minähän en todellakaan ole niitä äitejä, jotka huokailevat ja haikailevat vauva-aikojen perään - päin vastoin, tulen huomattavasti paremmin toimeen täysimittaisten kanssa. Mutta silti.
Hän pelasi juuri ensimmäisen jalkallopelinsä samassa joukkueessa isänsä kanssa.
Kysyn vaan: Milloin tämä tapahtui ja kenen luvalla?!?
6 kommenttia:
"äiti, lapset ja kasvu eivät lupia kysele" totesi esikoiseni joitakin vuosia sitten.
Meillä vietettiin synttäreitä 28.pv. :)
Se kehveli aikoo muuttaa pois kotoa, allekirjoitti juuri vuokrasopimuksen.
Niinpä, lapset ovat meidän seuranamme ja ilonamme (riesanamme), vastuullammekin - mutta meidän omaisuuttamme he eivät ole. Aika järisyttävää.
Tuliko nyt siis merkittävä 18 vuoden paalu täyteen? :O
No, kuinka pitkä oli tekemäsi TAYSin ponnistusvaihe-ennätys? :D
Huh, Juliet, ei sentään täysi-ikäisyys vielä! Ripari-iän on saavuttanut hän.
Se ponnistusvaihe kesti 2 h 05 min. (Minut huijattiin siihen synnytyspuuhaan lupaamalla, ettei se ikinä kestä yli tuntia. Kiva olla erityistapaus.)
Ai ei ikinä :D Minulle sanottiin kyllä (jälkikäteen, onneksi!), että aika tavanomainen ensisynnyttäjän ponnistusvaihe on tunteroisen tai ylikin, mitä se sitten minulla oli. Minä olin kuvitellut sen olevan lukemani perusteella 5-15 minuuttia.
Mutta: tunnenpa yhden äidin, jolla ponnistusvaihe kesti neljä tuntia (kuulin häneltä itseltään ja ei ole liioittelevaa sorttia hän, oli tosin kipeänä synnyttäessään). Mutta syntyi kuin syntyikin sillä tavalla lopulta.
Se kyllä oli minusta ihan mielettömän palkitsevaa, kun lopulta sai sen reilun tunteroisen jälkeen käärön pukerrettua ihan itse, omalla lihasvoimalla! Moni päätyy siinä vaiheessa jo sektioon syystä tai toisesta.
Luulin että se ponnistus-ennätys oli lyhyydessä, mutta olikin pituudessa. :D Itse olen ponnistanut kaikki neljä muutamassa minuutissa - jopa ensimmäisen. :D
Lähetä kommentti