Trauma

Mitä tulee huoneeseen, kun sinä tulet huoneeseen?

Klisheinen kysymys, mutta mielestäni silti hyvinkin miettimisen arvoinen. Aira Samulinista on sanottu hienosti, että kun Aira tuli huoneeseen, ilo tuli huoneeseen, ja kun Aira lähti huoneesta, ilo jäi. Siinäpä tavoitetta! 

Itsekin toivoisin, että mukanani tulisi iloa, lämpöä ja hyvää mieltä, ammatillisissa tilanteissa myös asiantuntemusta, osaamista ja tekemisen meininkiä. Tähän pyrin, mutta tiedän kyllä, ettei se läheskään aina toteudu. Varmaan joskus tuon tullessani silkkaa ärsytystä, rasittavuutta ja eripuraa. Kun kaikkia ei mitenkään voi aina miellyttää.

Niin, kaikkia ei voi aina miellyttää eikä kenenkään pitäisi muiden mieliksi teeskennellä olevansa jotain, mitä ei ole - mutta silti itse kukin voisi kyllä entistä useammin pysähtyä miettimään, mitä sitä mukanaan huoneeseen tuo. Tai ainakin sitä, mitä kaikkea sitä suustaan huoneilmaan päästää.

Meillä kävi vuosia sitten kylässä ihminen, joka tunnetaan huomattavan siisteyshulluna tyyppinä - seikka, jota hän itse myös suorastaan ylpeänä korostaa. Minuthan taas tunnetaan huomattavan siivousvihamielisenä (huom.: EI siisteysvihamielisenä silti!), joten otin vierailusta kiitettävästi paineita. Siivosin kuin raivohullu. Pelkästään sohvien siistimiseen käytin useita tunteja, meillä kun tuota koirankarvaa riittää. Vieras tuli, istui sohvalle ja tokaisi: "Kyllä mä kuolisin, jos mun sohvani näyttäis tältä!"

Tiedän, ettei hän tarkoittanut loukata, ainakaan ihan niin pahasti kuin loukkasi. Mahdollisesti hän jopa ajatteli keventävänsä tilannetta vitsikkäällä kommentillaan. Mutta lopputulos oli se, että tuo kommentti iskeytyi tikarina sieluuni - ja istuu siellä tiukassa vielä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tänä vuonna kävi sillä lailla, että juuri kun valmistauduin aloittamaan joulusiivousta, sairastuin poikkeuksellisen pahaan flunssaan, joka nosti lähes 39:n asteen kuumeenkin useaksi päiväksi. Makasin sängyssä villatakki päällä peiton ja päiväpeiton alla. Miäs tuli kokeilemaan otsaani, totesi sen tulikuumaksi ja kysyi, sammuttaisiko hän huoneesta valot. Vastasin: "Ei ei, en minä voi nyt nukkua, pitää siivota. Päässäni kaikuu [sen ihmisen] ääni, että hän kuolisi, jos hänen kotonaan näyttäisi tältä. Nousen ihan just kuuraamaan vessan hajulukon." 

Se ihminen ei ole tulossa meille tänä jouluna - eikä muutenkaan enää ikinä. Mutta silti hänen  vuosia sitten huolimattomasti heittämänsä kommentti edelleen ihan konkreettisesti kaikuu päässäni, kun makaan jotakuinkin taju kankaalla kovan kuumeen kourissa. Onkohan tämä nyt sitä traumatisoitumista?

Mitäs jos itse kukin, edes näin joulun aikaan, uhraisi edes ohimenevän ajatuksen sille, mitä tuo mukanaan huoneeseen. Miettisi, mitä voisi tehdä tuodakseen mukanaan iloa, joka jää huoneeseen vielä hänen lähdettyäänkin. Tai edes sitä, miten voisi välttää tuomasta mukanaan ahdistusta ja jättämästä jälkeensä traumaa.

***

P.S. Jos joku miettii, miksi kuumehoureissani suunnittelin kaikista maailman siivoustoimenpiteistä juuri hajulukon kuurausta, niin oli siinä sentään jokin logiikka: se on niitä harvoja siivoustoimenpiteitä, jonka voi tehdä lattialla istuen, kun ei jaloillaan jaksa olla. En minä silti sitä tehnyt. Kyllä minä oikeasti ymmärrän, että määräänsä enempää ei voi oman fysiikkansa rajoja ylittää. Ja että joulussa ei ole tärkeintä kliinisen siisti koti (tai no, ei ainakaan minulle eikä niille ihmisille, joiden kanssa tätä joulua tulen viettämään) vaan onnellinen yhdessäolo.

Tänään tuntuisi olevan kuumeeton päivä. Toki olo on edelleen heikko, mutta aion silti mopata lattian -voihan siihen moppiin nojata, jos alkaa päässä heittää... Mutta tämä ehkä hieman tyhmä idea ei johdu ivaavasta äänestä päässäni vaan ihan omasta höperyydestäni: täytyy siivota lattia, jotta saadaan hakea joulukuusi sisään! Joulukuusi on ihana asia!

Ihanaa - ja tervettä! - joulun odotusta kaikille!