Curaçao - Karibiaa kärsivällisille

Meidän alkaa olla jo hieman haastavaa löytää lomakohdetta, jota emme olisi vielä nähneet mutta jonka haluaisimme ja aikataulumme ja budjettimme rajoissa myös voisimme nähdä. Etsiskelin inspiraatiota matkatoimiston sivuilta – ja sieltähän se osui silmiin heti aakkosjärjestyksen alkupäässä: Curaçao, kaunis pieni Karibian saari. Sinne siis suuntasimme tällä talvilomallamme.

Curaçao on Alankomaihin kuuluva autonominen maa, ja sinne pääsee ihan näppärästi lentämään Amsterdamin kautta. Saarella myös pärjäisi hollannin kielellä (se on yksi saaren virallisista kielistä paikallisen papiementun ja englannin ohella), mutta euro ei sentään käy maksuvälineenä, vaan paikan virallinen valuutta on Alankomaiden Antillien guldeni. Tätä valuuttaa ei Suomen Forexista saa edes tilaamalla, mutta eipä sillä mitään teekään. Saari nimittäin elää pitkälti amerikkalaisista risteilyturisteista, joten ylivoimaisesti käytetyin valuutta on US-dollari. Hinnat ilmoitetaan lähes poikkeuksetta dollareina – ja lähes poikkeuksetta ne ovat Yhdysvaltain tasolla. Mistään halpiskohteesta ei siis ole kyse.

Hintatason huomioiden olimme päätyneet all inclusive -hotelliin, vaikka emme sellaisten ylimpiä ystäviä olekaan. Tämänkertainen hotellimme onnistui vielä iloisesti alittamaan odotuksemme (mistä syystä en mainitse sitä nimeltä), mutta siitä huolimatta pidämme vielä näin jälkikäteenkin valintaa hyvänä. Parasta hotellissa oli sen oma yksityinen ranta, jolla kelpasi loikoilla palmujen katveessa paahtavan auringon ja vilvoittavan merituulen hellittävänä. Miäs intoutui ottamaan snorklausvälineensä mukaan, mikä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi: rantaa suojaamaan rakennetun aallonmurtajan liepeillä oli kuulemma erittäin vilkas vedenalainen elämä. Itsehän en snorklaa, sillä en edes tiedä, kumpaa pelkään enemmän: maskiin tukehtumista vai kaloja. Uimaan sentään uskaltauduin, vaikka siis annoinkin kertoa itselleni, että meressä oli kaloja runsain määrin. (Siltä varalta, että joku ei puhu sarkasmia, mainittakoon, että ei se minulle nyt sentään uutena tietona tullut.)

Monen mielestä varmaan Karibian lumovoima perustuu ennen kaikkea letkeään meininkiin ja kiireettömään elämäntapaan. Tämä rento raukeus olikin huomattavan vahvasti läsnä kaikkialla – erityisesti hotellissamme. Ja vaikkei lomalla tietenkään mihinkään kiire olekaan, kyllä vain se kävi optimoituun tehokkuuteen tottuneen pohjoiseurooppalaisen hermoille pahemman kerran. Kun ravintolan ulkopuolella on satakunta ihmistä jonossa (ei, tämä ei ole hyperbola vaan jono oli oikeasti niin pitkä!) ja ravintolassa on viisi pöytää juuri tyhjentynyt, mutta kaikki viisi tarjoilijaa vain käyskentelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ympäri ravintolasalia johonkin kaukaisuuteen tuijottaen tekemättä elettäkään nostaakseen yhtäkään astiaa käteensä, niin ei siinä oikein enää don’t worry be happy korvissa soi... Poika totesi osuvasti, että jos joku risteyttäisi laiskiaisen ja etanan, tämän lajin edustaja sulautuisi erinomaisesti hotellin henkilökunnan joukkoon.

All inclusivesta huolimatta – tai osin juuri sen takia – haimme ravintoa niin ruumiille kuin sielullekin myös hotellin ulkopuolelta. Erityisen suuren vaikutuksen teki Mambo Beachin ravintolamaailman tarjonta: molemmat siellä syömäni annokset nousevat kirkkaasti top kymppiin parhaiden ikinä nauttimieni ravintolaruokien listalla. Unohtumattomin elämys sen sijaan oli varmasti paikallisen ruokatorin iguaanikeitto. Miäs oli eksoottisten ruokien ystävänä sopasta hyvinkin innoissaan ja poikakin ennakkoluulottomana syöjänä lusikoi oman annoksensa kakomatta. Minä kermapersehän voin pahoin jo paikan yleisestä hajusta ja vahakangasliinojen tahmeannaheasta pinnasta enkä todellakaan edes harkinnut panevani suuhuni muuta kuin taskulämmintä colaa, mutta silti pidin ruokatoria ehdottomasti kokemisen arvoisena.

Curaçaon pääkaupunki (ainoa kaupunki) Willemstad on Unescon maailmaperintökohde. Ja hyvä onkin, että kaupunkia vaalitaan – se on nimittäin aivan valtavan viehättävä, kuin satukirjan kuvitus pastellivärisine taloineen! Kuulin hauskan tarinan väri-iloittelun taustoista: Muinoin eräs kuvernööri ilmoitti saavansa päänsärkyä siitä, kun auringon valo heijastuu valkoisista seinistä, ja käski maalata kaikki talot jonkin muun väriseksi. Tästähän tietysti paikallinen maalitehdas hyötyi suuresti. Ja tämän maalitehtaanhan omisti... jep, kyseinen kuvernööri. Mutta nykyturisti kyllä kiittää moisesta ketkuilusta!

Willemstad koostuu kahdesta kaupunginosasta, jotka sijaitsevat St. Annan lahden vastakkaisilla puolilla. Kaupunginosien nimet ovat Punda eli “piste; paikka” ja Otrobanda eli “toispualjokkee” (kyllä, oikeesti!), ja niitä yhdistää hupaisa ponttonisilta, joka ei suinkaan aukea keskeltä vaan kulkee omalla moottorillaan tarvittaessa kokonaan sivuun lahdella kulkevien laivojen tieltä. Willemstadissa on ravintoloita sekä turistikrääsää ja amerikkalaisten suosimia merkkituotteita (amerikkalaisin hinnoin) myyviä kauppoja, mutta ylivoimaisesti parasta tekemistä siellä on vain kävellä ympäriinsä kamera laulaen. Ehdottomasti kaunein kaupunki, jonka ikinä olen nähnyt! (Niin kaunis, että tamperelainen voi jopa antaa Turku-vibat anteeksi.)

Liikenne on Curaçaolla melko kaoottista - liikennesääntöjä on kyllä, mutta niihin suhtaudutaan perikaribialaisella letkeydellä. Autonvuokrauksen sijaan päätimmekin kysyä hotellin palvelupisteeltä, olisiko mahdollista saada saarikierrokselle käyttöön auto kuljettajineen. Nuori kundi tiskin toisella puolella raapusti puhelinnumeronsa paperilapulle ja tokaisi: “Laita viesti tuohon numeroon, minä lähden kuskaamaan.” Ja joltisenkin sekavan viestittelyn jälkeen näin tosiaan tapahtui. Hän vihjaisi, että kyse ei varsinaisesti ole hotellin tarjoamasta järjestelystä, joten hotellilla ei muiden välttämättä tarvitse siitä tietää. Meitä tämä säätö lähinnä huvitti ja päätimme ottaa retken seikkailuna - vielä siinäkin vaiheessa, kun autoon noustessamme havaitsimme, että sen kojelaudassa paloi joka ikinen varoitusvalo. Don’t worry, be happy. 

Retki osoittautui lopulta todella antoisaksi! Kävi ilmi, että tämä parikymppinen kundi (jonka nimen jätän nyt varmuuden vuoksi mainitsematta) oli töissä kahdessa eri hotellissa ja teki tosiaan kuutamokeikkoina vielä turistikierroksia – JA oli juuri valmistumassa yliopistosta. Kunnioitettavaa. Kierros vei ensin Beekenburkin linnoitukseen ja sieltä Curaçao-likööritislaamoon, josta ostimme obligatorisia tuliaisia. 

Meressä seisova rakennelma on käsittääkseni öljynetsintätorni. Niitä oli rannoilla paljon.

Shoppailu jatkui Sambil-ostoskeskuksessa, jossa oli passelisti talviale juuri meneillään, ja teimmekin oikein kivoja löytöjä. Ostoskeskuksessa nautimme myös lounaan. Kun olimme odotelleet pikaruoka-annoksiamme 40 minuuttia, meillä alkoi jo hieman savu nousta korvista. Opaskundi nauroi meille maha kippurassa ja tokaisi: “In Curaçao you need patience!” Tuohon kyllä kiteytyy saaren ominaisluonne erinomaisesti!

Ostoskeskuksen jälkeen suuntasimme Porto Mari -rannalle, joka on tunnettu biitsipossuistaan. Enkä nyt tarkoita pulleita turisteja vaan oikeita luonnonvaraisia sikoja, jotka ovat tottuneet jakamaan kotirantansa turistien kanssa. Mekin pääsimme rapsuttelemaan yhtä röhköä, se oli hellyttävää! Retken huipensi vielä pysähdys suolajärvellä, jolla ihastelimme majesteettisesti käyskenteleviä flamingoja.

Se oli hieno päivä. Kannatti luottaa vilpittömään nuorukaiseen, joka ei ehkä ihan kaikkia historiallisia faktoja osannut meille kertoa mutta oli sitäkin aidommin läsnä kaikessa tekemisessämme. Retki jätti paljon paremmat muistot kuin aiemmin tekemäni sup-lautaretki, jonka opas ensi töikseen katsoi minua päästä varpaisiin, teki johtopäätöksensä iästäni ja kunnostani ja kysyi epäileväisesti, jaksaisinko varmasti olla polvillani laudan päällä niin kauan kuin lahden ylittäminen kesti. Ihmettelin, miksi olisi pitänyt polvillaan olla kun seisaallaankin voi meloa, mutta tyydyin vain pakkohymyn läpi vakuuttelemaan, että pärjäisin kyllä. Laudalla pysymistä suurempi haaste minulle oli pitkästyminen, koska retkeen kuului turhan paljon kellumista ja turhan vähän melomista. Mutta se lahdenselän ylitys oli kyllä kivaa, sai oikeasti vähän tehdä töitäkin kropallaan. Minun suppaillessani perheen miespuoliset olivat puolestaan obligatorisella kalastusretkellä, joka oli sekin kuulemma ihan jees kokemus, vaikkei suurta saalista tuottanutkaan.

Suosittelisinko Curaçaoa matkakohteena? Mjoo, mikä jottei, etenkin, jos seuraavat reunaehdot toteutuvat:

• Haluat aidosti trooppiseen lomakohteeseen talvella, et pidä Kanariansaaria aidosti trooppisena lomakohteena eikä Kaakkois-Aasia syystä tai toisesta houkuta
• Takalistosi kestää yli 10 tunnin lennot 
• Bujdettisi kestää korkeahkon hintatason

Meidän tapauksessamme tällä kertaa kaikki yllä mainitut kohdat saivat rastin ruutuun, ja minä kyllä nautin lomasta valtavasti! Vakikävijöitä meistä tuskin tulee, mutta mikä jotten voisi joskus mennä toistekin (johonkin toiseen hotelliin), jos tilaisuus tarjoutuisi.

Viidenkympin välitilinpäätös

Se olisi puoli vuosisataa täynnä. Tässä kohtaa voisi olla ihan hyvä aika vähän reflektoida, että mitenkäs nyt sitten on mennyt, noinniinku omasta mielestä. Haastattelijana Juha Tapio koskettavan kauniin kappaleensa Ohikiitävää muodossa.  

- Onko vastanneet vuodet unelmiis - minkälainen tie sulle annettiin? 

Nuorena minulla oli oikeastaan yksi ainoa merkittävä unelma: että edes yksi ihminen tässä maailmassa sietäisi minua siinä määrin, että olisi valmis jakamaan elämänsä kanssani. En pitänyt tämän unelman toteutumista kovinkaan varmana; nuorena ajattelin, että ylitsepääsemättömin este olisi vähemmän viehättävä ulkonäköni, mutta vähän vartuttuani ja viisastuttuani tajusin, että huomattavasti vaikeampi rasti on tämä sangen, ehh, särmikäs luonteeni. 

Mutta maailma on ihmeellinen, ja haastavatkin haaveet voivat toteutua. Niin vain minun kohdalleni osui Miäs. Ihminen, jolla on niin kummallinen maku, että hänen mielestään minulla on kaunis hymy. Ihminen, jolla on niin kieroutunut käsitys sopivasta, että hänen mielestään minä olen sopivasti hankala. Ihminen, joka on tehnyt kanssani samaa matkaa jo neljännesvuosisadan verran. Puolet elämästäni.  

Minun mielestäni kaksikin ihmistä on jo perhe; lapsia ei ole haavekuvissani näkynyt. Ja Miäs on ollut ihanteellinen puoliso myös sen suhteen, että hän on jakanut binäärisen käsitykseni lapsiluvusta: se on nolla tai yksi, ei mitään tuplausnumero-juttuja. Ykköseenhän se vaaka sitten kallistui, ja elämäämme tuli Lapskulta. Vanhemmuus on ollut ylivoimaisesti vaikein ja raskain tehtävä, jonka olen elämässäni kohdannut. Mutta niin vain on siitäkin selvitty, en nyt tiedä uskallanko sanoa että kuivin jaloin, saati kunnialla, mutta hengissä kuitenkin kaikki kolme. Tätä nykyä Lapskulta on omillaan pärjäävä, ihan fiksu ja mukava nuori aikuinen, joka edelleen haluaa lähteä kanssamme matkoille. Kai sitäkin voi jonain pitää? 

Ammatillisesti minulla ei oikeastaan ole edes ollut unelmia vaan pikemminkin varmaa tiatoo. Lahjakkuusprofiilini on harvinaisen yksioikoinen: olen hyvä laulamaan, kirjoittamaan, puhumaan ja oppimaan vieraita kieliä – siinä kaikki. Ja vaikka ohikiitävän hetken elättelinkin ajatusta laulajan urasta, on minulle ollut jo alakouluikäisestä täysin päivänselvää, että minusta tulee isona monikielisen viestinnän ammattilainen. Ja onnekseni lahjakkuusprofiilini on myös riittänyt tämän ajatukseni toteuttamiseen. Olen saanut tehdä neljännesvuosisadan verran työtä, jota voin vilpittömästi kutsua kutsumuksekseni, ja viime vuosina olen päässyt jakamaan osaamistani myös tuleville kollegapolville yliopisto-opettajana. Olen äärimmäisen työorientoitunut ihminen (työhullu, työnarkomaani, mitä näitä kohteliaisuuksia nyt on), ja henkisesti palkitseva työ ihanien ihmisten – sekä opiskelijoiden että kollegoiden – kanssa on minulle korvaamattoman suuri siunaus elämässä. 

- Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää? 

Sitä sanotaan, että olisi tärkeää aina olla jotain unelmia. Tämä mietityttää minua kovasti. Minun on vaikea keksiä, mistä enää unelmoisin.  

Kaikki kilvan vakuuttelevat, että tämä keski-ikä se on hienoa aikaa, kun osaa jo olla juuri sitä mitä on eikä enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Mutta kas kun minä en osaa. Minulla on vähän kaikesta päällimmäisenä tunteena, että ei tässä iässä enää voi, ei pysty, ei kannata, ei sovi, ei kehtaa. Ohi on, kaiken mahdollisen aika. Ei siksi, että tarvitsisi siitä välittää, mitä muut minusta ajattelevat – eiväthän he mitään ajattele. On sinänsä ihan sama, miltä näytän tai vaikutan, mitä teen tai olen tekemättä, koska maailmalle olen näkymätön. Ei keski-ikäinen nainen ei ole millään muotoa relevantti. 

Olisi minusta ihan kiva olla vielä relevantti. Ehkä se sitten on se nykyhetken suurin unelmani. Ja sitten kun jälkeni ovat jo maan päältä hävinneet, toivon, että minut muistettaisiin osaavana ammattilaisena, kivana työkaverina, hyvänä ystävänä, rakkaana puolisona, edes jonkinlaisena äitinä. Onhan tuossa jo tavoitetta kerrakseen. 

- Ja kaikki aikanaan kun turha riisutaan: saitko rakastaa? 

Kiitos kysymästä, Juha Tapio - kyllähän vastaus on kyllä. Olen saanut elämääni useitakin ihmisiä (ja koiria), joita rakastaa. Ja loppujen lopuksihan millään muulla ei oikeasti ole merkitystä. 

Hyvää syntymäpäivää!

Bali ja ei-minkään suuri autuus!

Minä täytän tänä vuonna pyöreitä. Minä en ole erityisen iloinen siitä asiasta. Ei tulisi pieneen mieleenkään kutsua ystäviä koolle kilvan muistuttamaan minua vanhenemisestani – päinvastoin, halusin matkustaa mahdollisimman kauas karkuun armotonta todellisuutta. Halusin lähteä Eeppiselle Matkalle, muistuttaa itseäni siitä, että elämällä on paljon ihanaa ja kiehtovaa annettavaa. Vielä tässäkin iässä.

Sääteknisistä syistä kohteeksi valikoitui Bali. Mehän olemme siellä jo kertaalleen olleet perhelomalla, mutta nyt suunnittelimme aivan erilaista elämystä. Ystävän suosituksesta valitsimme pääkohteeksemme viehättävän Puri Dajuma -resortin, joka sijaitsee Länsi-Balilla aivan keskellä ei-mitään. Ja kun sanon ei-mitään, niin tarkoitan sitä todella kirjaimellisesti: Lähistöllä ei ole muita turistipaikkoja eikä kovin paljon edes paikallista asutusta. Ei vilskettä ja vilinää, ei liikennettä, ei kaupallista hapatusta. Vain kilometritolkulla autiota hiekkarantaa, leppeää merituulta ja aaltojen kohinaa. Mielenrauhaa. Juuri sitä, mitä tämä ikäkriisipotilas kaipasi.

Hotelli osoittautui vielä paljon sympaattisemmaksi kuin olin etukäteen kuvitellut. Se on pieni (35 huoneen) perhehotelli, jossa tunsimme olevamme pikemminkin omistajaperheen vieraina kuin asiakkaina. Tästä vieraanvaraisuudesta saimme hienon osoituksen heti tuloiltanamme: Matka lentokentältä hotelliin kesti niin kauan, että hotellin ravintola ehti sulkeutua ennen saapumistamme. Kesken matkan hotellilta soitettiin kuljettajallemme ja kysyttiin, haluaisimmeko kuitenkin syödä jotain perille päästyämme – ravintola voisi tehdä jotain valmiiksi odottamaan. Ja toden totta, reilusti yli vuorokauden kestäneen matkanteon päätteeksi se kana-nuudelikeitto ja naan-leipä olivat ihan taivaan mannaa. Loistava alku lomalle!

Sympaattinen yksityiskohta: huoneen oma kirjahylly, johon matkailijat ovat jättäneet kirjoja!

Tärkein lomaohjelmamme oli kokonaisvaltainen rentoutuminen, ja siihen hotelli tarjosikin aivan mahtavat puitteet. Aamiaisen jälkeen asettauduimme aurinkotuoleihin altaan ja meren välille. Minä luin kirjaa, miäs otti aurinkoa. Välillä kävimme kävelemässä rantaviivaa pitkin milloin toiseen, milloin toiseen suuntaan. Välillä pulahdimme altaaseen vilvoittelemaan. Jossain välissä kävimme lounaalla ja sitten jatkoimme taas rentoutumista. Useimpina päivinä altaalla oli meidän lisäksemme yksi australialainen pariskunta, rannalla ei näkynyt muita kuin metsän suojissa märehtiviä lehmiä.

Mitään muuta ei tarvinnut eikä voinutkaan tehdä kuin katsoa ja kuunnella merta ja tutkistella sieluaan. Imeä itseensä lämpöä ja lempeyttä, koittaa tallettaa sitä vastaisuuden varalle. Mielenrauhaa.

Iltapäivän kääntyessä iltaan kävimme pesemässä aurinkorasvat pois ja pukemassa jotain vaatetta päälle, ja sitten palasimme takaisin rantaan tärkeää rituaalia varten: auringonlaskua ihailemaan. Balin sydämeenkäyvän kauniit auringonlaskut jäivät jo edelliseltä matkaltamme elävimpänä muistona mieleeni, ja tällä reissulla halusin ehdottomasti nähdä auringonlaskun joka päivä. Ja näinkin. Pilvet välillä hieman laimensivat väriloistoa, mutta silti taivaanranta oli joka kerta eri näköinen. Niin monen värinen. Niin kaunis.

Yhdeksi illaksi olimme varanneet erikoisillallisen rantapaviljonkiin. Minä olen yleensä pitänyt niitä rannalle viriteltyjä hörsökattauksia hieman yliampuvina, mutta nyt halusin syntymäpäiväni kunniaksi kokea sellaisen itse. Ja olihan se paviljonki tosi hienoksi laitettu, kyllä siellä kelpasi auringonlaskua ihailla ja rijstafel-ateriaa nauttia. Tuntui se ehkä hivenen liioitellulta, etenkin kun tässä hotellissa sai pääravintolassakin illastaa melkein kahden kesken, mutta oli se kiva kokemus silti. Kerran elämässä.

Täydellisen altaalle sulamisen ehkäisemiseksi varasimme sentään vähän pientä aktiviteettia. Yhtenä iltana kävimme kävelyttämässä paikallista erikoisrotua edustavia pinkkejä puhveleita. Taapersimme puhveleiden perässä rantaa pitkin joelle, johon puhvelit rojahtivat autuaina kellumaan – ne jopa sukeltelivat! Jätimme puhvelit uiskentelemaan siksi aikaa, kun kävimme tutustumassa niiden omistajien pieneen riisipeltoon. Tasapainoilimme kapeita polkuja pitkin pienelle katokselle, jossa nautimme kookosta suoraan pähkinästä ja juttelimme viljelijöiden kanssa mukavia. Sitten palasimme ja kävelytimme puhvelit takaisin kotimetsänsä siimekseen. 

Retki oli sinänsä hyvin vaatimaton, mutta kuitenkin se tuntui merkitykselliseltä. Olivathan ne puhvelit söpöjä, ja erityisen hienoa oli tutustua paikallisiin ihmisiin ja heidän elämänmenoonsa. Puhvelinomistaja tiesi, että Suomi on maailman onnellisin maa, jossa on maailman paras koulutus (en vaivautunut päivittämään tätä harhaluuloksi muuttunutta tietoa), ja nauroi vatsa kippurassa kuullessaan, että Pohjois-Suomessa voi auringonnoususta auringonlaskuun mennä pari kuukautta – Balilla kun aurinko plumpsahtaa horisontin alle parissa minuutissa. Se vaatimaton summa, jonka retkestä maksoimme, tuli näille ihmisille varmasti tarpeeseen. Haluan ajatella, että tämä on sellaista ruohonjuuritason kehitysyhteistyötä, joka aidosti kantaa konkreettista hedelmää.

Yhdeksi päiväksi varasimme kuljettajan, joka käytti meitä paikallisilla nähtävyyksillä. Ensin tutustuimme Juwuk Manis -vesiputoukseen. Laskeuduimme vehreän viidakon siimeksessä 800 porrasta putoukselle, vilvoittelimme jalkojamme vuoripuron solisevassa vedessä ja nousimme ne 800 porrasta takaisin ylös. 

Maisemat olivat ihanat, mutta voin kertoo, että noustuaan 800 porrasta 35 asteen helteessä hyväkuntoinenkin turisti on itsekin täysi vesiputous. Kysyimme kuljettajalta, olisiko lähistöllä jotain wc:tä tai vastaavaa, missä voisimme hieman pestä enimpiä hikiä pois ennen matkan jatkamista, ja hän opasti meidät läheisimmän talon saniteettitiloihin. Olin niin hikinen, että huljautin naamalleni reilun kauhallisen vettä tarjolla olleesta isosta sammiosta ja annoin vasta sitten itseni ajatella, että sitä samaa vettä käytettiin myös wc:n huuhteluun – ei siellä vuoristokylässä mitään vesijohtoa ole. Koko loppupäivän takaraivossani kyti kauhu siitä, meniköhän sitä vettä suuhuni ja minkähän malarian siitä saisin. Sekä häpeä siitä, että olen tällainen typerä kermaperse-Karen. Jälkimmäinen tunne osoittautui oikeaksi: en minä siitä mitään seuraamuksia saanut. Varmasti oli tosi raikasta vuoripurovettä se.

Seuraava kohteemme oli pyhä puu, jota minä vanhana puunhalaajana osasin arvostaa. Imin siitä itseeni voimaa ja viisautta olla olematta typerä kermaperse-Karen.

Puulta suuntasimme merikilpikonnien suojelulaitokseen. Sen väki kerää kilpikonnien munia rannalta hautumaan turvalliseen ympäristöön ja vapauttaa sitten konnanpoikaset hallitusti mereen. Minä sain pitää kädessäni pienenpientä, juuri kuoriutunutta kilpikonnaa ja vapauttaa ämpärillisen poikasia merimatkalleen. Parinkymmenen vuoden päästä ne sitten mystisen vaiston ohjaamina palaavat sinne samalle rannalle jatkamaan sukupolviensa ketjua. Vaikuttavaa.

Retken viimeinen kohde oli Rambut Siwi -hindulaistemppeli, jonka alue toimii myös kasvitieteellisenä puutarhana. Temppeli puutarhoineen oli huikaisevan kaunis, mutta parasta siellä oli oppaanamme toiminut, jo sangen kypsään ikään ehtinyt herrashenkilö. Ennen kierroksen alkua hän katsoi asiakseen esitellä Facebookista poikansa, joka opiskelee tällä hetkellä Saksassa. Katsokaa, tässä hän on Münchenissä, oletteko käyneet Münchenissä? Tässä hän on Berliinissä, oletteko käyneet Berliinissä? Hän opiskelee Ausbildungissa, tiedättekö Ausbildungin? Nyökyttelimme kohteliaasti ja minä jätin kertomatta, että Ausbildung on saksan kielen sana, joka tarkoittaa koulutusta ylipäänsä. Voi sitä isällisen ylpeyden määrää. Temppelialueella kierrellessämme setä ei suinkaan odottanut, että pyytäisimme häntä ottamaan meistä yhteiskuvia, vaan paimensi meitä – tarvittaessa kädestä kiskoen – parhaille kuvauspaikoille ja napsutteli kännykkäkuvia kuin parhaatkin teinit. Kun totesimme, että hyviä kuvia tuli, hän kuittasi ykskantaan, että no tietysti tuli, osaan minä nyt kuvia ottaa. Hurmaava hahmo!

Kaikissa mainituissa retkikohteissa olimme ainoat turistit, ainoastaan vesiputouksella meitä vastaan tuli toinen kaksihenkinen seurue. Nähtävyydet eivät olleet ikimuistoisia, mutta kohtaamiset paikallisten kanssa sen sijaan olivat. Kilpikonnayhdistyksen edustajan piti kertoa yhdistyksen työstä, mutta ensin hän halusi esitellä maantiedon tuntemustaan: Suomi on Skandinaviaa, eikö? Skandinavian maitahan ovat Sveitsi ja Tanska ja… Kiittelimme hänen osaamistaan, täydensimme luetteloa ja totesimme, että on ihan inhimillinen erehdys sotkea Ruotsi ja Sveitsi, monissa kielissä niiden nimet ovat hyvin samankaltaiset. Emmekä lähteneet pätemään sillä, mitä eroa on Skandinavialla, Fennoskandialla ja Pohjoismailla. Kuljettajamme puolestaan kertoili kaikenlaista paikallisista elinkeinoista ja elämäntavoista. Opimme esimerkiksi sen, että suurin osa vuoristokylän asukkaista on pienviljelijöitä ja vain harvat käyvät kodin ulkopuolella töissä. Keskipalkka Balilla on noin 300 euroa kuukaudessa, ja sekin on Indonesian yleiseen tasoon nähden sen verran korkea, että Balille tulee paljon työläisiä viereiseltä Javan saarelta. Silti sillä summalla ei ole varaa saaren pääkaupungin Denpasarin vuokratasoon, mutta Länsi-Balilla asuminen on edullisempaa. Mielenkiintoisia, mieltä avartavia keskusteluja.

Loman kahdeksi viimeiseksi päiväksi siirryimme Balin turistikeskukseen Kuta Beachille, joka oli meille jo aiemmalta matkalta tuttu. Halusimme tehdä vähän tuliaisostoksia, syödä erilaisissa ravintoloissa ja pistäytyä pubeissa, ylipäätään palauttaa mieliimme, millaista muiden ihmisten seurassa taas olikaan olla. Resortillahan ravintola sulkeutui klo 22.00, ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto oli istua hotellihuoneessa (jossa ei ollut edes televisiota; onneksi olimme ottaneet läppärin mukaan). Aution paratiisiresortin jälkeen Kutan ihmis- ja liikenneruuhka iski minusta ensi alkuun vähän ilmat pihalle. Olen ajatellut olevani luonteeltani ambivertti, arvostan yksinoloa mutta viihdyn myös ihmisten seurassa, mutta nyt aloin miettiä, olenkohan sittenkin ihan täysiverinen introvertti mörkö. Vähitellen siihen vilinään ja hälinään sentään tottui, mutta kyllä pari päivää sitä sorttia riitti erinomaisesti. Ja ne auringonlaskuthan ovat Kutalla ihan erityisen hienoja, joten päällimmäiseksi muistoksi siitäkin matkan osuudesta jäi kauneus ja ilo.

Olenko minä nyt tämän kaiken jälkeen enemmän sinut ikäni kanssa? En. Mutta olen kuitenkin entistä vahvemmin tietoinen siitä, että onnea on, sellaista kaikenkattavaa, mieltä hellivää, koko kehon valtaavaa onnellisuutta. Vielä tässäkin iässä.

Berliini – ajatuksia ihmislajista

Kun Finnair markkinoi tarjouslentoja 100-vuotispäivänsä kunniaksi, päätimme tarttua tarjoukseen ja tehdä pienen kaupunkimatkan. Halusimme ottaa myös Lapskullan ja Miniän mukaan, ja yhteistuumin valitsimme kohteeksi Berliinin.

Matkamme kesti torstaista maanantaihin, ja on toki ihan itsestään selvää, ettei siinä ajassa ehdi saada valtavasta ja monipuolisesta kaupungista irti kuin pintaraapaisun verran. Minä olin käynyt Berliinissä kerran aikaisemmin, silloisen poikaystäväni sukulaisten luona ammoisella 1990-luvulla, ja ainoa asia, jonka kaupungista muistin, oli eläintarha pandoineen. Sinne halusin uudestaan. Miäs puolestaan halusi jalkapallopeliin. Näiden must-aktiviteettien lisäksi päätimme vain hankkia paikallisliikenteen kimppalipun ja kiertää joitain satunnaisia nähtävyyksiä. Mielestäni tämä oli ihan toimiva strategia. Kovinkaan kokonaisvaltaista kuvaa kaupungista ei päässyt syntymään, mutta kaikenlaista mielenkiintoista kuitenkin ehdimme nähdä ja kokea.

Hotellimme sijaitsi kaupungin itäpuolella, Alexanderplatz-aukion lähistöllä, melkeinpä sen kuuluisan DDR:n TV-tornin juurella. Jonnet ei muista, mutta minä pystyin sieluni silmillä näkemään, kuinka Nukkumatti Nukkumatti lasten sieltä heitti unihiekkaa. Oi nostalgiaa.

Alexanderplatz on myös liikenteen solmukohta, joten sijainti tuki sukkulointistrategiaamme hyvin; kunhan opimme hahmottamaan raideliikenteen reittikarttaa, pääsimme näppärästi liikkumaan ympäriinsä ja pystyimme edes vähän säästämään jalkojamme, vaikka kaupunkilomalle ominaisesti askeleita kertyikin silti vallan kiitettävä määrä.

Kun silmä lepää, sielu lepää -filosofiaa Berliinin itäpuoli sen sijaan ei palvellut. Arkkitehtoninen yleisilme on mitäänsanomattoman harmaa; kovin vanhoja rakennuksiahan Berliinissä ei sattuneesta syystä paljonkaan ole, eikä itäblokki-estetiikka liiemmin sykähdytä. Poikkeuksen tekee n. kilometrin (yhden juna-asemavälin) päässä Alexanderplatzilta sijaitseva Hackersche Höfe: korttelin verran toinen toistaan sympaattisempia sisäpihoja, joilla toimii suosittuja ravintoloita ja paikallista designia myyviä kauppoja. Erityisen hieno on katutaiteelle omistettu sisäpiha, jonka seinämien muraalit ja graffitit päivittyvät tiuhaan. Se oli minun mieluisin kokemukseni koko matkalla (ja jos jokin voittaa minun kirjoissani pandat, se on kuulkaa paljon se!).

*** Maisemat 2/5 ***

Tulopäivänämme satoi vettä, joten päätimme viettää päivän ostoskeskuksen suojissa. Mall of Berlin on kahdesta rakennuksesta koostuva kompleksi, jossa ovat edustettuina tyypillisimmät eurooppalaiset brändit ja ketjut. Kauppoja on kolmisensataa, ja itse ehdin kiertää niistä noin puolet (toisen rakennuksen), ennen kuin kunto loppui – rajansa näköjään aktiivikuntoilija-shoppaholicillakin. Tein kuitenkin pari hyvää löytöä.

Myös Alexanderplatz on merkittävä ostosalue, ja sitä kiertelimme antaumuksella Miniän kanssa sillä välin, kun miespuoliset olivat jalkapalloa katsomassa. Alueella on ostospaikkoja monenlaiseen makuun ja monentasoisille budjeteille: Galeria-tavaratalossa on luksusbrändienkin osastoja, kun taas jättikokoiset New Yorker ja Primark tarjoavat löytöjä niille, jotka pystyvät olemaan miettimättä eettisiä näkökohtia käsittämättömän halpojen hintojen taustalla. Hyviä ostoksia me teimme – ja tarpeellisia. Oli nimittäin ihan pakkokin ostaa vähän kesäisiä hepeneitä, sillä vaikka olimme tietysti etukäteen katsoneet sääennusteita, emme Suomen pitkän ja talvisen talven jäljiltä ihan täysin hahmottaneet, että 26 astetta on oikeasti aika hemmetin lämmin sää, vaikka kuinkakin olisi vasta huhtikuun alkupuoli! (Terv. nimim. mustissa farkuissa ja neuletakissa läkähtynyt)

*** Ostosmahdollisuudet: 5/5 ***

Nähtävyyksistä katsastimme tietenkin ne pakolliset, mikä tarkoitti joltistakin junailua ympäri kaupunkia. Aloitimme Brandenburgin portilta. Sehän on, noh, iso portti. 

Hienompi elämys minusta oli portin takana avautuvassa Tiergarten-puistossa tosi kauniisti pop-hittejä soittanut sähköviulisti. Olisin tosi mielelläni istunut puiston penkille häntä kuuntelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta seuraavat nähtävyydet kutsuivat. Turistin elämä on kovin kiireistä.

Jatkoimme matkaa läheiselle holokaustin muistomerkille, joka on laajahko alue täynnä erikokoisia harmaita betonipaasia - taiteellinen vaikutelma sinänsä vähäpätöinen mutta henkinen vaikutus sitäkin suurempi. Jo ensimmäisen maailmansodan piti olla “the war to end all wars”, mutta oppiko ihminen? Oppiiko ihminen koskaan? Ei ainakaan tähän päivään mennessä tunnu oppineen. Mikä ihme eri lailla maailmaa katsovissa ihmisissä on niin pelottavaa, että rauhanomainen rinnakkaiselo ei tule kysymykseenkään vaan tuhoamisvimma saa vallan? Leben und leben lassen, olisiko mitään, ihmiset rakkaat..?

Seuraavaksi etenimme taas yhdelle portille, Checkpoint Charlielle. Itse rajanylityspisteellä fiilis oli aidon turistimainen, kun tungeksimme muiden pällistelijöiden joukossa ja odotimme vuoroamme päästä rajakopin eteen kuvattaviksi. Kokonaisuutena paikka ja etenkin Checkpointin vieressä oleva Black Box, puitteiltaan vaatimaton mutta sisällöltään yllättävän kiehtova kylmän sodan museo, kuitenkin teki vaikutuksen ja pyöritti edelleen niitä samoja keloja: Olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan, valitse puolesi - ja jos valitset väärin, olet yksiselitteisesti paha ja ansaitset kuolla. Resonoi meidänkin päiviimme. Oppiiko ihminen..?

Kulmassa kajastava K on muuten KFC.n logosta. Tietenkin.

Toisena päivänä kävimme vielä muurin muistomerkillä alueella, jolla seisoo edelleen tukipilareita vanhalla muurilinjalla. Itse muistomerkki oli sangen vaatimaton, mutta Suuria Ajatuksia ruokki sekin. Että yhtenä kauniina päivänä täysin ulkopuoliset ihmiset ovat vain istuneet pöydän ääreen ja päättäneet, että tästä jaetaan kaupunki, tähän tulee raja. Ja sillä päätöksellä sen rajan eri puolille jääneiden naapurusten elämät lähtivät eriytymään täysin päinvastaisiin suuntiin. Kun ihmiset alkoivat hivuttautua rajakadun varren talojen läpi lännen puolelle, muurattiin taloista lännen puolen ovet umpeen. Kun sekään ei auttanut vaan ihmiset jatkoivat hivuttautumistaan ikkunoista, talot jyrättiin kokonaan maan tasalle ja lopulta pystytettiin muuri. Kun ne eri lailla maailmaa katsovat ovat niin vaarallisia. 

Muraali muurilinjalta. 
Veitsen terässä lukee "Berlin 1961-1989"

Tässä se muuri meni.
Ihan tavallisen kadun varrella.

Sitäkin minä kyllä vähäsen pienessä mielessäni pohdiskelin, että jos se kommunismi kerran on niin ylivertainen hallintomalli ja maailmankatsomus, niin miksi siinä valtiomuodossa eläviä ihmisiä pitää aivan hysteerisen tarkasti estää saamasta hitustakaan tietoa muunlaisista elämäntavoista? Jos se oma ideologia kerran on niin ylivertainen, niin eikö se voittaisi vertailussa, vaikka muusta tietäisikin? Mietinpä vain.

Matka-ajan ja turistin turnauskestävyyden rajallisuuden tiedostaen päätimme valita Berliinin valtavasta museotarjonnasta tasan yhden, jossa kävisimme. Nuorison toiveesta valinta osui luonnontieteelliseen museoon. Siellä on maailman suurin koottu dinosauruksen luuranko ja paljon muitakin dinoja. Ja täytettyjä ja purkkeihin säilöttyjä eläimiä ja muuta sellaista, mitä luonnontieteellisissä museoissa nyt yleensä on. Pidimme suurena saavutuksena sitä, että minä ja miäs pääsimme museosta ulos eikä meitä otettu sinne muinaisjäännenäyttelyn jatkeiksi.

Eläintarhavisiitille omistimme kokonaisen päivän, ja se olikin hyvä idea. Berliinin Zoo on todella suuri ja siellä on paljon ihania eläimiä - itse asiassa jopa niin paljon, että meillä ei edes riittänyt energiaa tutustua ihan kaikkiin. Minua jäi vähän harmittamaan, että missasin laiskiaisen, mutta näinhän sentään tapiirin, erittäin viihdyttäviä kirahveja ja tietenkin niitä pandoja. Myös kotieläintarha oli sympaattinen paikka supersöpöine rapsuteltavine lampaineen ja aaseineen.

Se tunne, kun kieli lupsahtaa nukkuessa suusta ja kuivuu
niin, ettei sitä meinaa saada takaisin suuhun.

Aivan Zoon vieressä on myös keisari Vilhelmin muistokirkko, joka on jätetty sodassa raunioituneeseen tilaansa muistuttamaan sodan järjettömyydestä. Vaan muistaako ihminen..? Huokaus.

*** Nähtävyydet 3/5 *** 

Turistin elämä on kiireistä ja kuluttavaa, joten ravinto ja virvokkeet ovat lomilla tietenkin tärkeässä roolissa. Kokeilimme muutamia saksalaisia perinneruokia ja havaitsimme, että ne ovat tyyppiä “järkyttävä kimpale lihaa, läjä perunoita eikä sitten muuta; ei liiemmin mausteita eikä varsinkaan mitään vihanneksia”. Erikoisin tuttavuus oli Jagdwurst-Pasta: kierrepastaa tomaattikastikkeessa, päällä kaksi siivua leivitettyä jahtimakkaraa (jonnet ei ehkä muista, mutta jahtimakkarahan on siis sellaista sipulisattumilla varustettua lauantaimakkaraa). Totanoinni, sanotaanko, että olisihan se voinut olla yllättävän herkullinen innovaatio... mutta ei se kyllä ollut. Currywurstit olivat aromaattisia ja Wienerschnitzelit suuria, mutta kummoisiakaan kulinaarisia nautintoja ei meidän kohdallemme tällä kertaa osunut.

Jagdwurst-Pasta

Matkaseurueeseemme kuului parikin suurta oluen ystävää, joten paikallinen panimokulttuuri oli suuren mielenkiinnon kohteena. Minähän en ole eläissäni pystynyt olutta pakottamaan kurkustani alas kulaustakaan, mutta vastaavasti iloitsin erilaisten Riesling-viinien maistelusta. Nyt kuitenkin koettiin sellainen historiallinen hetki, että eräässä panimoravintolassa Lapskulta tilasi hyvin erikoista olutta, jota minäkin suostuin maistamaan kielenkärjellisen. Ja sitten kulauksen. Ja sitten lasillisen. Ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti pidin oluesta!!! Tarjoilijalta saimme selityksen tähän maailman seitsemänteen ihmeeseen: kyseessä oli samppanjamenetelmällä valmistettu olut - siis suomeksi samppakalja. Ottaisin toistekin! Perheen vehnäolut-spesialisti kylläkin totesi, että yleisesti ottaen paikalliset oluet eivät olleet kovinkaan ihmeellisiä; olutturistin kannattaa kuulemma suunnata ennemmin eteläisempään Saksaan.

*** Ruoka ja juoma: 2/5 ***

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein miellyttävä. Parasta oli laatuaika Lapskullan ja Miniän kanssa*). Berliini ei ehkä tämän kokemuksen perusteella noussut suosikkikaupunkieni top vitoseen, mutta ei siinä mitään vikaakaan ollut. Suurimpina miinuksina mainitsisin ehkä kaupungin suuren koon, jonka vuoksi sitä on hankala ottaa haltuun ja siirtymiin on varattava paljon aikaa, sekä korkeahkon hintatason. Menisin kyllä kernaasti uudelleen, etenkin suosikkihenkilöni Jonkun Muun luottokortin kanssa.

*) En ole täällä blogissa raportoinutkaan, mutta poikahan tosiaan muutti omilleen heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja elelee nyt tyttöystävänsä eli Miniän kanssa. Ja kiitos kysymästä, tyhjän pesän syndrooma toden totta iski pahemman kerran ilmat pihalle vähäksi aikaa, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui, ettei nuorimies olekaan enää läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Eihän hän silti mihinkään ole kadonnut, sama Lapskulta hän on edelleen, ja olemme aktiivisesti yhteyksissä. Ja mitä Miniään tulee, niin häneen toden totta sopii se klishee, että emme menettäneet poikaa vaan saimme tyttären. Alles gut, sanoisi saksalainen.

Trauma

Mitä tulee huoneeseen, kun sinä tulet huoneeseen?

Klisheinen kysymys, mutta mielestäni silti hyvinkin miettimisen arvoinen. Aira Samulinista on sanottu hienosti, että kun Aira tuli huoneeseen, ilo tuli huoneeseen, ja kun Aira lähti huoneesta, ilo jäi. Siinäpä tavoitetta! 

Itsekin toivoisin, että mukanani tulisi iloa, lämpöä ja hyvää mieltä, ammatillisissa tilanteissa myös asiantuntemusta, osaamista ja tekemisen meininkiä. Tähän pyrin, mutta tiedän kyllä, ettei se läheskään aina toteudu. Varmaan joskus tuon tullessani silkkaa ärsytystä, rasittavuutta ja eripuraa. Kun kaikkia ei mitenkään voi aina miellyttää.

Niin, kaikkia ei voi aina miellyttää eikä kenenkään pitäisi muiden mieliksi teeskennellä olevansa jotain, mitä ei ole - mutta silti itse kukin voisi kyllä entistä useammin pysähtyä miettimään, mitä sitä mukanaan huoneeseen tuo. Tai ainakin sitä, mitä kaikkea sitä suustaan huoneilmaan päästää.

Meillä kävi vuosia sitten kylässä ihminen, joka tunnetaan huomattavan siisteyshulluna tyyppinä - seikka, jota hän itse myös suorastaan ylpeänä korostaa. Minuthan taas tunnetaan huomattavan siivousvihamielisenä (huom.: EI siisteysvihamielisenä silti!), joten otin vierailusta kiitettävästi paineita. Siivosin kuin raivohullu. Pelkästään sohvien siistimiseen käytin useita tunteja, meillä kun tuota koirankarvaa riittää. Vieras tuli, istui sohvalle ja tokaisi: "Kyllä mä kuolisin, jos mun sohvani näyttäis tältä!"

Tiedän, ettei hän tarkoittanut loukata, ainakaan ihan niin pahasti kuin loukkasi. Mahdollisesti hän jopa ajatteli keventävänsä tilannetta vitsikkäällä kommentillaan. Mutta lopputulos oli se, että tuo kommentti iskeytyi tikarina sieluuni - ja istuu siellä tiukassa vielä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tänä vuonna kävi sillä lailla, että juuri kun valmistauduin aloittamaan joulusiivousta, sairastuin poikkeuksellisen pahaan flunssaan, joka nosti lähes 39:n asteen kuumeenkin useaksi päiväksi. Makasin sängyssä villatakki päällä peiton ja päiväpeiton alla. Miäs tuli kokeilemaan otsaani, totesi sen tulikuumaksi ja kysyi, sammuttaisiko hän huoneesta valot. Vastasin: "Ei ei, en minä voi nyt nukkua, pitää siivota. Päässäni kaikuu [sen ihmisen] ääni, että hän kuolisi, jos hänen kotonaan näyttäisi tältä. Nousen ihan just kuuraamaan vessan hajulukon." 

Se ihminen ei ole tulossa meille tänä jouluna - eikä muutenkaan enää ikinä. Mutta silti hänen  vuosia sitten huolimattomasti heittämänsä kommentti edelleen ihan konkreettisesti kaikuu päässäni, kun makaan jotakuinkin taju kankaalla kovan kuumeen kourissa. Onkohan tämä nyt sitä traumatisoitumista?

Mitäs jos itse kukin, edes näin joulun aikaan, uhraisi edes ohimenevän ajatuksen sille, mitä tuo mukanaan huoneeseen. Miettisi, mitä voisi tehdä tuodakseen mukanaan iloa, joka jää huoneeseen vielä hänen lähdettyäänkin. Tai edes sitä, miten voisi välttää tuomasta mukanaan ahdistusta ja jättämästä jälkeensä traumaa.

***

P.S. Jos joku miettii, miksi kuumehoureissani suunnittelin kaikista maailman siivoustoimenpiteistä juuri hajulukon kuurausta, niin oli siinä sentään jokin logiikka: se on niitä harvoja siivoustoimenpiteitä, jonka voi tehdä lattialla istuen, kun ei jaloillaan jaksa olla. En minä silti sitä tehnyt. Kyllä minä oikeasti ymmärrän, että määräänsä enempää ei voi oman fysiikkansa rajoja ylittää. Ja että joulussa ei ole tärkeintä kliinisen siisti koti (tai no, ei ainakaan minulle eikä niille ihmisille, joiden kanssa tätä joulua tulen viettämään) vaan onnellinen yhdessäolo.

Tänään tuntuisi olevan kuumeeton päivä. Toki olo on edelleen heikko, mutta aion silti mopata lattian -voihan siihen moppiin nojata, jos alkaa päässä heittää... Mutta tämä ehkä hieman tyhmä idea ei johdu ivaavasta äänestä päässäni vaan ihan omasta höperyydestäni: täytyy siivota lattia, jotta saadaan hakea joulukuusi sisään! Joulukuusi on ihana asia!

Ihanaa - ja tervettä! - joulun odotusta kaikille!

Ljubljana, välimerellinen alppikylä

Miäheni on suuri jalkapallofani ja uskollinen Suomen maajoukkueen kannattaja, joten kun kävi ilmi, että Suomelle oli tulossa karsintaottelu Sloveniaa vastaan Ljubljanassa, hän varata paukautti lennot ja hotellin saman tien (onneksi sittemmin saimme peliliputkin, vaikka se ei ihan helppo nakki ollutkaan). Jo lentoaikataulujenkin takia reissuun täytyi varata aikaa pitkän viikonlopun verran, mutta sehän sopi etenkin minulle - kyllä minäkin jalkapallosta tykkään, mutta vielä enemmän odotin  pääseväni tutustumaan kiehtovaan kaupunkiin ja maahan. Minulla on sattumoisin useampiakin slovenialaisia kollegoita, joiden sosiaalisen median päivityksistä olen saanut sellaisen käsityksen, että Slovenia on tavattoman kaunis paikka.

Ennakkokäsitykseni osui oikeaan: Slovenia ON tavattoman kaunis paikka. Se on suomalaiselle tavallaan kotoisa paikka, sillä se on Euroopan kolmanneksi metsäisin maa – seikka, josta sloveenit ovat ilmeisen ylpeitä. Samaan aikaan se on kuitenkin mahtavine vuorimaisemineen suomalaiselle eksoottinen paikka. Suomalaisen on myös helppo samastua pieneen kansaan, joka on historian saatossa kuulunut lukuisiin eri valtioihin, ennen kuin on saanut itsenäisyytensä ja päässyt kehittymään omaan suuntaansa, omaan tahtiinsa. Tänä päivänä Slovenia on nykyaikainen ja vauras keskieurooppalainen valtio (sen BKT on Keski-Euroopan korkeimpia). Sosialismin kaudesta muistuttaa Ljubljanassa vain joidenkin alueiden arkkitehtuuri, muuten kyseinen ajanjakso on todennäköisesti hyvinkin tietoisesti pyyhitty pois kaupungin kerrostumista. Itäblokki-nostalgiaa haikailevien kannattaa siis hakea elämyksensä toisaalta – muille voin suositella Ljubljanaa lämpimästi!

Hotellimme sijaitsi aivan Ljubljanan vanhan kaupungin ytimessä, mikä oli ehdoton valtti, sillä vanhaan kaupunkiin ovat keskittyneet kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja palvelut. Alue on viehättävä ja siisti, kävelykokoinen ja suurimmaksi osaksi myös kävelijöille pyhitetty eli autoilta suljettu. Ja mikä ihmeellisintä, koko keskusta on häkellyttävän selkeä ja helposti hahmotettavissa – jopa minä suuri suunnistusihme pysyin koko ajan kartalla siitä, missä olin ja mihin olin menossa! 

Keskustaa halkoo Ljubljanicajoki, jonka yli kulkee omalaatuisia siltoja, kuten Kolmoissilta, Lohikäärmesilta sekä paradoksaalisesti lemmenlukoilla vuorattu Teurastajien silta. Me annoimme ylipuhua itsemme pienelle jokiristeilylle ja puksutimme jokea pitkin kaupungin läpi ja takaisin. Mikäs siinä oli aurinkoisessa säässä rantojen itkupajuja ihastellessa, ja samalla kuuli paljon mielenkiintoista asiaa kaupungin historiasta – ei mitenkään järisyttävä elämys mutta 14 euron hintansa väärtti hyvinkin.

Joen toisella rannalla on Ljubljanan kauppahalli ja tori, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikkei siellä kovin paljon turisteille sopivaa ostettavaa olekaan. Tori todellakin hemmottelee silmää ja sielua huikaisevalla kukka-, hedelmä- ja vihannesloistollaan. Jos asuisin kaupungissa, en varmaan paljon kivijalkakauppojen ovensaranoita kuluttaisi!

Joen toisen rannan puolestaan ovat valloittaneet kahvilat ja ravintolat terasseineen. Kauniista maisemista ja elämän kuhinasta voi nauttia vaikkapa kahvin, kuohuviinin, salaatin tai pizzan äärellä. Hintataso on kohtuullinen (etenkin alkoholijuomat ovat suomalaisittain edullisia), samoin ruokien laatu. Palvelutaso vaihtelee hieman – joissain paikoissa voi aistia ehkä jopa pienen tunkkaisen henkäyksen sosialistisen itäblokin tylyyttä, kun taas toisissa paikoissa tarjoilijat jäävät vuolaasti juttelemaan ja esittelemään suomen kielen taitojaan kuin missä tahansa Välimeren turistirysässä ikään. Ravintolaelämä vaikuttaa muutenkin siinä mielessä välimerelliseltä, että suurin osa asiakaspaikoista tuntuisi olevan ulkoilmassa. Jäimme ihmettelemään, missä ihmiset talvisin sitten syövät ja juovat, kun ravintoloiden sisätilat ovat hyvin vaatimattomia eikä ulkolämpötila talvikuukausina kovinkaan paljon nollan yläpuolelle nouse. Välimerellisen alppikylän ihmeellisyyksiä.

Ljubljana sopii myös shoppailunhaluisille. Keskustassa on monenlaisia muoti- ja matkamuistomyymälöitä H&M:stä Galerija Emporiumiin, ja pienen matkan päässä sijaitsee suuri CityPark-ostoskeskus, jossa riittää hypisteltävää niin sulovilleeneille kuin laatutietoisillekin. Minunkin mukaani tarttui sieltä joitain vaatelöytöjä, jotka tulivatkin tarpeeseen saman tien. Paikallinen syyssää nimittäin haastaa varautuneimmankin matkailijan. Lokakuun yöt ovat jo sangen viileitä ja aamuisin lämpöä on vain aste tai pari, mutta päivälämpötilat nousivat meidän matkamme aikana paikallisessakin mittakaavassa poikkeuksellisen korkeiksi: puolenpäivän aikaan saatettiin olla jo hellelukemissa. Oli siinä vaatteiden kanssa vekslaamista, mutta olihan se sentään ylellistä siemailla kuoharia terassilla T-paidassa!

Aamut olivat paitsi viileitä myös sumuisia.

Olimme jo etukäteen varanneet retken, jolla tutustuttiin Postojnan tippukiviluolastoon ja Predjaman linnaan. Useimmat turistit jatkavat samalla vauhdilla vielä Pledjärvelle, mutta me emme halunneet käyttää lyhyehköstä kaupunkilomastamme kokonaista 11-tuntista päivää retkeillen vaan tyydyimme vain puolen päivän osuuteen. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä jo Postojnassa ja Predjamassa oli paljon hienoa nähtävää sulateltavaksi, ja niiden jälkeen olimme siinä määrin väsyneitä ja nälkäisiä, että joen rannassa nautittu pizza kylmän valkoviinin kera oli paras aktiviteetti, mitä kuvitella saattoi. Jäipähän hyvä syy tulla maahan uudemman kerran!

Postojnan luola ulottuu reilusti yli 20 kilometriä kallion sisään ja 115 metrin syvyyteen. Turistit pääsevät tutustumaan luolaan ohjatusti niin, että ensin ajetaan pitkällä junalla kahden kilometrin päähän suuaukolta ja sitten jatketaan kävellen vielä noin puolentoista kilometrin verran. Kävelykierroksen vetää opas, joka kertoilee luolaan liittyviä asioita. Me ketterät nuoret vuorikauriit – hiljaa siellä takavasemmalla, ”ketteryys” ja ”nuoruus” ovat suhteellisia käsitteitä! - pysyimme turistilauman etujoukoissa ja onnistuimme näin ollen kuulemaan suurimman osan opastuksesta, mutta useimmilta se meni todennäköisesti tyystin ohi. Vaikuttava kokemushan se oli; etenkin minä klaustrofoobikkona tiedostin huomattavan hyvin, miten syvällä maan uumenissa siinä oltiinkaan, ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna sain loputonta hupia nähdessäni tippukivien muodostelmissa jos jonkinlaisia hahmoja. 

Lähellä Postojnaa on Predjaman linna, maailman suurin nykypäiviin säilynyt luolan yhteyteen rakennettu linna (siitä nimikin; pred + jama tarkoittaa ”luolan edessä”). Linna seisoo häkellyttävästi – mutta rakennusaikansa eli 1200-luvun geopoliittisen ilmapiirin huomioiden oikeinkin järkevästi – keskellä vuorenrinnettä. Nykyturistit pääsevät ihastelemaan linnassa esimerkiksi keskiaikaista keittiötä, kidutuskammiota ja kappelia sekä torneista avautuvia ihania näkymiä. Myös tämä kohde tarjosi runsaasti polttoainetta mielikuvitukselleni, ja oli kiehtovaa eläytyä keskiaikaiseen elämänmenoon. Kovasti mietin esimerkiksi sellaista, että miten ihmeessä ne ritarit ovat viinipitoisten bakkanaalien päätteeksi päässeet haarniskoissaan kapuamaan makuutiloihinsa linnan yläkerroksiin niitä kapeita, liukkaita ja epämääräisen epäsäännöllisiä portaita pitkin.

Sää suosi meitä lähes koko reissumme ajan, mutta viimeiselle kokonaiselle lomapäivälle eli sunnuntaille ei hyvää säätä enää riittänyt, vaan päivä oli kolea ja sateinen. Sunnuntaisin eivät myöskään kaupat ole Sloveniassa auki, joten futisturistien oli pakko turvautua suorastaan kultturelliin ajanvietteeseen. Valikoimme Google Mapsista hotelliamme lähinnä olevan kohteen, ja se sattui olemaan Slovenian kansallisgalleria. Gallerian pysyvissä kokoelmissa on mittava määrä slovenialaista taidetta 1200-luvulta 1900-luvulle, ja tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä oli Ivan Zajecin (1869–1952) veistoksia. Suurena kuvataiteen ystävänä viihdyin museossa erinomaisesti, joskin todettakoon, että kyllähän keskiajan maalausten aihe- ja tyylivalikoima sangen suppea on, ja niitä korttipakan kuvakorttihahmoja uskonnollisissa asetelmissa on kyllä tullut nähtyä jo aika monessa paikassa. Viime vuosisadan osastolla jopa vähän odotin näkeväni sitä aiemmin mainitsemaan itäblokin nostalgiaa ja sosialistista realismia, mutta sangen tehokkaasti se oli siivottu pois tästäkin laitoksesta.

Yksi suosikeistani oli tämä Janez Kastvalaisen "Danse Macabre" vuodelta 1490 (kuvaan mahtui valitettavasti vain osa jonosta). Se tuo mieleeni Simbergin Kuoleman puutarhat, joita olen aina pitänyt kovin sympaattisina.

Iltapäivällä sade tuntui hieman helpottavan, joten päätimme suunnata vielä Ljubljanan linnaan – ”onhan linnoissa katot”, järkeilimme. Ljubljanan linna seisoo tietenkin asiaankuuluvasti kukkulalla, ja sinne voi nousta hienolla lasiseinäisellä funikulaarilla. Järkeilymme katon alla käyskentelystä osoittautui sittemmin hieman perusteettomiksi, sillä varsinaista linnaa ei funikulaariradan päästä itse asiassa löydykään. Pikemminkin kyseessä on… miten sen nyt sanoisi… sekametelisoppa lienee kuvaavin ilmaisu. Onneksi kävimme kuuntelemassa lyhyen esittelyvideon paikan historiasta, ja se selvensi asiaa paljon. Jäi vähän sellainen käsitys, että joskus aikanaan on käyty seuraavankaltainen keskustelu: ”Hei tuossa on tuollainen kiva kukkula, sinne pitää rakentaa linna!” –  ”Mitä me sillä linnalla sitten muka tehtäis?” – ”Ei hajuakaan, mutta tuossa on kukkula, sinne pitää rakentaa linna.” Ja tämä keskustelu on sitten myöhemmin toistunut useitakin kertoja  muodossa ”Kato, kätevästi kukkulalla oleva linna, vallataan/ostetaan se!” – ”Mitä me sillä sitten muka tehtäis?” – ”Ei hajuakaan, mutta…”  Aikojen saatossa linnassa on ollut mm. sairaala, asevarasto, vankila, asuntoja ja kulttuuritiloja. Nykyisellään alueella on ainakin sätkynukkemuseo, paikallismuseo, kaksi ruokaravintolaa ja lähiviinitilojen tuotteita tarjoava viinibaari (oli yksi elämäni parhaista punaviineistä, kiitos nam!), kahvila, vaihtuvana taidenäyttelynä tällä hetkellä paikallisen pilapiirtäjän mainioita teoksia, näköalatasanne, pakohuoneseikkailu, jazz-konsertteja… Kuten sanottu, jossain määrin hämmentävä paikka, mutta ehkä juurikin kaikessa omituisuudessaan käymisen arvoinen.

Linnapiha

Pilapiirrosnäyttely oli linnan parasta antia.

Ljubljana kokonaisuudessaan on ehdottomasti käymisen arvoinen! Mikään suuri, sykkivä metropolihan se ei ole, vaan muutamassa päivässä ehtii kyllä jotakuinkin kaiken keskeisimmän nähdä ja kokea. Mutta sehän Keski-Euroopassa on mahtavaa, että melkein mistä tahansa pääsee autolla tai junalla parissa tunnissa toiseen maahan. Ljubljanasta esimerkiksi hurauttaa hujauksessa niin Italiaan, Kroatiaan, Unkariin kuin Itävaltaankin, joten vaikkapa jonkinlainen yhdistelmärengasmatka seudulle olisi varmasti erittäin hyvä idea. Suosittelen!

P.S. Ai miksikö en kirjoittanut siitä jalkapallopelistä mitään? No ne, joita jalkapallo kiinnostaa, tietävät kyllä muutenkin, miten meni. Ne taas, joita ei kiinnosta, tuskin välittäisivätkään tietää. Sanotaan nyt vain, että onneksi ei lähdetty pelkän pelin takia, sitten olisi voinut jäädä ihan toisenlainen yleiskuva reissusta…