Malediiveilla – toisessa todellisuudessa

Tänä vuonna oli miähen vuoro täyttää pyöreitä, ja myös hän halusi juhlistaa tätä tosiseikkaa Eeppisellä Matkalla. Kohteeksi valitsimme Malediivit, koska se on ollut toivelistallamme jo jonkin aikaa ja juuri näin juhlapäivän aikaan siellä sattuu olemaan paras sesonki meneillään.

Kuten useimmat varmaan tietävätkin, Malediivit on lukuisista piskuisista atolleista koostuva valtio Intian valtameressä päiväntasaajan tietämillä. Se on maailman lättänin valtio: atolliryhmän korkein huippu kohoaa huikeaan 2,4 metrin korkeuteen, ja tämäkin korkeus vain laskee koko ajan, kun nouseva meren pinta pikku hiljaa syö valtiota allensa. Malediivit on siis tuleva Atlantis – kannattaa reissata sinne, kun vielä ehtii!

Loma Malediiveilla tarkoittaa käytännössä oleskelua resort-hotellissa, joista useimmat levittäytyvät kokonaisen atollisaaren alueelle. Resortit ovat viehättäviä, useimmat sangen ylellisiäkin – mutta niin on syytä ollakin, sillä käytännössä lomailijat ovat niissä jumissa koko lomansa ajan. Useimmilla atolleilla ei ole lainkaan paikallisasutusta, ravintoloita, nähtävyyksiä, kauppoja tai mitään muitakaan virikkeitä, eikä niiltä pääse poiskaan kuin hotellin järjestämällä kuljetuksella (tai no, uimalla, mutta en ehkä suosittelisi sitä vaihtoehtoa, sillä avomerellä on aika kova virtaus). 

Tämä kertomukseni perustuu meidän valitsemaamme hotelliin nimeltä Villa Nautica, mutta uskoisin, että jotakuinkin kaikki resortit ovat aika lailla vastaavia

Resort-lomathan tuppaavat olemaan aika samankaltaisia, oltiinpa sitten Kanarialla, Karibialla tai Afrikassa. Se, mikä Malediivien-loman ennen kaikkea erottaa muista, on huikea meriluonto. Merivesi on niin kirkasta, ettei sitä pysty mitenkään tajuamaan ennen kuin omin silmin näkee. Snorklaajille ja sukeltajille avautuu uskomaton ihmemaa pinnan alla, mutta jopa kuivalta maalta käsin pääsee ihmettelemään aivan mahtavia olentoja. Ihan vain omalta tuvalta aamiaiselle kävellessä pystyi bongaamaan haita, rauskuja, merimakkaroita, neulakaloja, koralliahvenia ja papukaijakaloja. Noinniinku humanistin lajitunnistustaidoilla äkkiseltään havainnoituna.

Ja rantahiekka on valkoisinta, mitä olen ikinä nähnyt! Sitä pitkin kelpaa turistin tassutella, sillä se on niin vaaleaa, ettei se edes kuumene päivän paahteessa. Biitsikävelystä teki erityisen nautinnollista myös se, että ranta oli yllättävänkin autio. Koska useimmilla hotellin asukkailla on pääsy mereen omasta huoneestaan käsin (niin meilläkin oli), rannalla ei ollut grillautuvia turisteja – eikä varsinkaan mitään väkisinmyyjiä. Yksinhän ei silti tarvinnut kävellä: eräälläkin biitsikävelyllämme havaitsimme ensin valtavan rauskun ja hetken kuluttua ison riuttahain ihan parin metrin päässä rantavedessä. Siinä ne lilluivat, ihan muina rauskuina ja muina haina, ja me puolestamme ihan muina turisteina kahlasimme siinä vieressä niitä ihastelemassa. Se oli jotenkin tosi koskettava hetki! Tajusin erityisen konkreettisesti, että me olimme siellä niiden mahtavien eläinten vieraina – ei niiltä tosin ole kysytty, haluavatko ne meidät sinne, mutta joka tapauksessa ne ovat oppineet meitä sietämään.

Voi kunpa ihmiskunta yleisesti ottaen oppisi arvostamaan puhdasta luontoa ja elämään kaikenlaisten elämänmuotojen kanssa rinnan niitä tuhoamatta! Voi kunpa jokaisella olisi tilaisuus nähdä jossain niin kristallinkirkasta vettä ja ymmärtää, että sellainen on mahdollista – tuskin kukaan sen jälkeen voisi olla tavoittelematta samaa joka paikassa! Voi kunpa kehittyvissä maissa tajuttaisiin jätehuollon tärkeys, merenkulussa pidettäisiin säännöistä kiinni ja turismi taltutettaisiin kestävälle tasolle! 
(Joo, tiedetään, on herttaisen tekopyhää saarnata ympäristöarvoista, kun on juuri lentänyt turistina puolen maailman ympäri sitä kristallinkirkasta vettä ihastelemaan. Mutta ehkä tässä silti olisi jonkinlainen pointti ymmärrettävänä?) 

Koska loma Malediiveilla siis on väistämättä resort-loma, kannattaa varausvaiheessa selvittää tarkasti, millaisia all inclusive -paketteja on tarjolla, ja miettiä, mikä niistä on itselle sopivin. Me päätimme nyt kerran elämässä suuren merkkipäivän kunniaksi repäistä ihan kunnolla ja ottaa kaiken mahdollisen kattavan infinity-paketin. Sen turvin söimme lähes kaikki ateriamme á la carte -ravintoloissa ja nautimme rajoittamattomasta samppanjatarjoilusta. Kaikki nauttimamme ruoka – myös buffeteissa – oli erittäin hyvää ja tasokasta, ja myös juomat olivat laadukkaita ja arvokkaasti tarjoiltuja (eivät sellaisia vedellä jatkettuja, muovimukiin lorautettuja epämääräisyyksiä, joita all inclusiveissa yleensä olemme tottuneet näkemään). Sen gourmet-tykityksen jälkeen jäi vähän sellainen fiilis, että seuraavan kerran tarvitsee syödä ehkä juhannuksena. 

Pakettiin kuului myös laaja valikoima retkiä ja muita aktiviteetteja. Minä nautin melomisesta, ja miäs pääsi pärrämään vesiskootterilla. Retket sen sijaan olivat enimmäkseen melko mitäänsanomattomia. Delfiiniretkellä näimme yhden aalloissa vilahtavan pyrstön, kalastusretkellä saimme pari pientä sinttiä. Haisnorklausretki peruuntui kokonaan liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Kilpikonnasnorklaus sentään toteutui, ja se oli ihan positiivinen kokemus. Minulle se merkitsi suurta itseni ylittämistä, sillä tukehtumiskammoisena klaustrofoobikkona ahdistun melko lailla siitä, että hengitystieni tukitaan snorkkelimaskilla ja sen jälkeen vielä joudun painamaan pääni veteen, jolloin ympäristön äänetkin häipyvät pois. Halusin kuitenkin miähen mieliksi lähteä retkelle ja mennä myös veteen, vaikka paniikkikohtaus kolkuttelikin takaraivossa. Onnistuimmekin näkemään pari kilpikonnaa – minä itse asiassa jopa tuntemaan, sillä jouduin peräti kahdesti kilpikonnakolariin! Tietenkin olin tietoinen siitä, ettemme saa mennä liian lähelle kilppareita, saati sitten koskea niihin, enkä todellakaan pyrkinyt moiseen. Yritin vain pitää paniikin loitolla ja keskittyä iloitsemaan näkemästäni, mutta ne konnat nyt vain tulivat läpsimään minua evillään! Vähän vastaavalla tavallahan kävi pari vuotta sitten Havaijilla. Minulla ilmeisesti on jonkinlainen kolmannen asteen yhteys kilpikonniin – mitähän sekin sitten minusta kertoo…

Kalastusretken parasta antia oli auringonlasku merellä.

Lisäksi pakettiin kuului tunnin mittainen hemmotteluhieronta joka päivä. Kokeilin tavallista kokovartalohierontaa, rentouttavaa lymfahierontaa, kasvohierontaa ja jalkahierontaa. Oli kieltämättä sangen miellyttävää makoilla siinä taitavan ammattilaisen käsittelyssä rauhoittavan musiikin soidessa taustalla. Kilpikonnaretkellä pääsin pahemman kerran palamaan auringossa, ja sen todettuaan hieroja levittikin iholleni ihanaa viilentävää aloe vera -voidetta, joka varmasti edes vähän lievensi tilannetta. Arvostin tätä elettä suuresti!

Loman tärkein aktiviteetti oli kuitenkin rentoutuminen. Meillä oli oma yhteyshenkilö, joka hoiti kaikki retki-, ravintola- ym. varaukset, joten meidän ei tarvinnut vaivata edes päätämme millään. Suurimman osan ajasta minä makoilin terassilla kirjaa lukien ja miäs snorkkeloi haiden seassa. Syömistä varten piti vaivautua laittamaan jotain vaatetta päälle, mutta luottokortit saivat maata kassakaapissa koko loman ajan. Edes puhelinverkko ei toiminut kunnolla, joten mitään kiireellisiä bisneksiä ei edes olisi voinut hoitaa, vaikka olisi halunnutkin. Netti kuitenkin toimi, joten ihan pimennossa ulkomaailmalta emme sentään olleet. Kun kotimatkalla näin lentokentällä autoja, tajusin hätkähtäen, etten ollut viikkoon muistanut sellaistenkaan kapistusten olemassa oloa lainkaan – ei niitä atollilla ole.

Kaiken kaikkiaan loma ei ollut pelkästään irtiotto arjesta – se oli kuin kvanttiloikka kokonaan toiseen todellisuuteen. Elämään, jossa polttavimpia kysymyksiä ovat, ottaisiko sitä Bollinger- vai Nicolas-samppanjaa, kun Veuve Clicquot on päässyt loppumaan, tai haluaisiko päähierontaan kookos- vai inkivääriöljyä. Elämään, jossa normaali torstailounas on hummeria ja kaviaaria ja suurin harmituksen aihe se, ettei omalta terassilta pääse pulahtamaan mereen, koska rappuselle on parkkeerannut rausku. Onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, joille tuon kaltainen elämä on todellisuutta, mutta me emme todellakaan ole sellaisia ihmisiä – enkä koe moista mitenkään tavoittelemisen arvoiseksikaan. Ei siksi, ettenkö olisi nauttinut joka hetkestä, mutta kyllä viikko riitti hyvin. Todellisessa elämässä tärkeitä ja arvokkaita ovat ihan muut asiat, sellaiset joita ei mikään rahalla saatava palvelupaketti kata!

Häkellyttävän hyvä vuosi

Vuosi 2025 oli minulle suotuisa. Niin suotuisa, että jotenkin arastuttaa edes kirjoittaa siitä. Kuulostan kuitenkin omahyväiseltä, etuoikeutettua hyväosaista asemaani korostavalta leuhkijalta. Epäsuomalaiselta nyt vähintään. 

Mutta kun nyt vain on niin, että minulla oli ihan huippuhyvä vuosi, sekä työrintamalla että yksityiselämässä. Vuoteen mahtui paljon ihania matkoja, pieniä ja suuria onnistumisia sekä runsain mitoin hyvää arkea ja vain erittäin vähän huolta, murhetta ja ahdistusta. 

Minähän en tee uudenvuodenlupauksia tai -päätöksiä, koska en halua joutua soimaamaan itseäni niiden rikkomisesta. Sen sijaan mietin vuosille teemoja. (Joo, tiedän, käytännössä sama asia, mutta viestinnän ammattilaisena osaan manipuloida itseänikin sanavalinnoilla.) Viime vuodelle valitsin kaksi keskeistä teemaa: Ensinnäkin halusin katsoa vähemmän turhaa tyhmää TV-hömppää ja sen sijaan lukea enemmän kirjoja. Ja näin myös tein. Innostuin lukemaan esimerkiksi Seitsemän sisarta -sarjaa, johon olen kovasti mieltynyt. Toinen teema-ajatukseni oli kohentaa ranskan kielen taitoani opiskeluaikoina käytyjen peruskurssien jäljiltä, ja aloinkin treenata kieltä Duolingossa. Perisuomalaisen vaatimattomaan tapaan valitsin kylläkin aivan liian matalan aloitustason ja meinasin toden teolla turhautua jauhamaan kuukausi toisensa jälkeen, että olen kissa ja syön pizzaa, mutta siitä huolimatta jokapäiväinen putki on jatkunut katkeamattomana koko vuoden. 

Etukäteen valitsemieni teemojen lisäksi tulin vuoden aikana ottaneeksi käyttöön kaksi muutakin "projektia". On ollut pakko alistua tosiasioiden edessä ja todeta, että iän karttuessa on ihan pakko vähän miettiä, mitä sitä kitusiinsa tukkii, ellei halua uusia koko vaatevarastoaan säännöllisin väliajoin isompiin kokoihin. Päätin siis hieman vähentää hiilihydraatteja ruokavaliostani (kokonaan en niistä luovu – sitä ketokarppi-uskontoa on ihan yhtä turha tyrkyttää minulle kuin mitään muitakaan uskontoja) ja kuulostella vielä entistäkin tarkemmin, milloin välipalalle on oikeasti energiavajeen aiheuttama tarve ja milloin kyse on vain ajankuluksi tai tavan vuoksi syömisestä. Lisäksi olen yrittänyt pakottaa itseni juomaan enemmän nesteitä. Olen surullisen kuuluisa siitä, että tavallisen vesilasillisenkin juominen on minulle pitkä ja piinallinen prosessi, mutta olen urheasti käynyt niitä "nainen vastaan vichy" -taisteluja päivittäin. Ja näillä pienillä elämäntapamuutoksilla on totta tosiaan ollut ihan näkyvä vaikutus elämänlaatuuni! 

Elämänlaadusta puheen ollen, se otti huiman harppauksen parempaan suuntaan, kun tulin puolittain sattumalta liittyneeksi kuoroon. On ollut aivan ihanaa pitkästä aikaa laulaa muutenkin kuin yksin autossa! Haastavien stemmojen opettelu on tosin koetellut olematonta sietokykyäni sen suhteen, että kaikkea ei voi osata heti, mutta onhan se myös erinomaista aivojumppaa. Tekee hyvää vielä tässäkin iässä venytellä osaamisensa rajoja! 

Ja osaamisesta päästäänkin niihin suurimpiin onnistumisiin. Ne sijoittuvat työrintamalle. Olin pohjattoman onnellinen, kun sain kevätlukukauden ajaksi hypätä taas opettajan rooliin ja sain vieläpä opetettavakseni erityisen mieluisia kursseja. Jotenkin sain siitä ihan uutta virtaa myös väitöskirjatyöhöni. Se väitöskirjahan on kivireki, jota olen raahannut perässäni jo lähes kymmenen vuotta ja aika lailla inhonnut joka ainoaa askelta tällä matkalla. Mutta niin vain nyt on jotenkin kummasti päädytty sellaiseen tilanteeseen, että juuri ennen joulua lähetin ihan kokonaisen käsikirjoitusversion ohjaajilleni luettavaksi!!! Toki tässä on vielä pitkä matka rämmittävänä, ennen kuin se siitä ihan oikeasti väitöskirjaksi muuttuu, mutta olen nyt ainakin yhden ison etapin selvittänyt. Tästä hyvästä tunnen kuplivaa riemua ja, kyllä, ylpeyttäkin. Valmistui se Iisakin kirkkokin lopulta, ehkä minustakin tosiaan tulee tohtori! 

Niin, vuosi oli onnellinen. Minä olen onnellinen. Mitä nyt vähän huolestuttaa, että onko tästä nyt muuta suuntaa kuin alaspäin, tuleeko se karma nyt ottamaan omansa? Ja tulevalle vuodelle on tosi vaikea keksiä enää mitään uutta elämänlaadun kohotusprojektia, kun se laatu tuntuisi jo olevan aika lailla tapissaan. 

Että on tässä minullakin ongelmia! 

Iloinen, inklusiivinen Lontoo

Miäheni on suuri amerikkalaisen jalkapallon ystävä. Kun NFL:n Euroopan-otteluiden liput tulivat myyntiin helatorstaina, miäs tuumasi, että miksemme yrittäisi päästä johonkin peliin. Heti kun myyntisivut avautuivat, liityimme jonoon. Olimme suunnilleen sijalla 60 000, joten emme varsinaisesti hengitystä pidätellen odottaneet matkaan lähtöä. Mutta koska oli passelisti arkipyhä ja miähellä oli aikaa kytätä ja päivittää sitä myyntisivua, jotenkin siinä pääsi käymään niin, että illansuussa meillä oli kuin olikin plakkarissa liput Lontoossa pelattavaan NFL-otteluun!

Eipä sitten muuta kuin viikonloppumatkaa suunnittelemaan. Pitkän pähkäilyn jälkeen valitsimme majapaikaksemme hotellin nimeltä Zedwell. Sillä on jännä konsepti: se on vähän kuin hotellimaailman vastine halpalentoyhtiölle. Huoneissa – joita ei edes kutsuta nimellä room, 'huone', vaan cocoon, 'kotilo' – on sänky, pieni taso matkalaukulle, wc ja suihku. Ei mitään muuta. Ei ylimääräisiä tilpehöörejä, ei ylimääräisiä palveluja (ilman lisämaksua). Tämän toimintamallin ansiosta hotelli pystyy tarjoamaan kohtuuhintaista majoitusta yllättävän tyylikkäissä tiloissa huikealla sijainnilla keskellä Piccadilly Circusia. Voin suositella, ainakin lyhyemmälle reissulle (pidemmän päälle saattaisi kaivata huoneessa vähän liikuskelutilaa)!

Miäs halusi ehdottomasti nähdä myös eurooppalaisen jalkapallon ottelun. Myöskään Valioliigan peleihin ei lippuja saa ihan tuosta noin vain, mutta joltisenkin taistelun jälkeen miäs onnistui saamaan paikat Arsenal – West Ham -peliin. Ja koska ohjelmassa oli kaksi urheilutapahtumaa, minä vaadin vastapainoksi kahta kulttuuritapahtumaa. Niinpä varasimme liput Leijonakuningas-musikaaliin ja päätimme mennä yhtenä päivänä Tate Moderniin.  

Luvassa oli siis pikemminkin laakalentoa kuin lepolomaa. Senkin kannalta oli erinomainen päätös majoittua hotellissa, joka sijaitsee erinomaisten metroyhteyksien äärellä, ravintoloiden ympäröimänä ja kävelyetäisyydellä tärkeimmistä maamerkeistä. Lontoo on valtava kaupunki, ja matkaohjelmaa suunnitellessa kannattaa huomioida siirtymät. Iso osa matkasta menee auttamatta maan alla.

Myös Chinatown mahtavine ravintoloineen oli aivan nurkan takana.

Ensimmäinen aikataulutettu ohjelmanumeromme oli Leijonakuningas-musikaali heti tulopäivämme perjantain iltana. Sitä esitetään Lyceum-teatterissa, joka on Covent Gardenin alueella, kohtuullisen kävelymatkan päässä hotelliltamme.  Piccadilly Circusin ja Covent Gardenin välinen alue on täynnänsä erilaisia teattereita, joista kukin esittää tiettyä klassikkomusikaalia. Monet musikaalit ovat olleet ohjelmistossa vuosikymmeniä, Leijonakuningaskin viime vuosisadalta asti! 

Odotin teatterielämystä innolla. Halusin mennä paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme nautiskella lasilliset kuohuvaa ja ihastella ilmapiiriä. Tältä osin teatteri kuitenkin tuotti suuren pettymyksen: rakennus on kyllä pramea, mutta palvelut ovat samaa tasoa kuin suomalaisessa jäähallissa! Kuohuviini piti kiikuttaa muovimukissaan katsomopaikalle, koska aulassa ei ollut yhtään pöytää tai tuolia. Ja se muovimuki kourassa piti keplotella vielä takkikin pois päältä, sillä minkäänlaista narikkaakaan ei ollut. Ja minua kun oli mietityttänyt, oliko neulemekkoni liian arkinen vaatevalinta – paikalla oli väkeä suunnilleen pyjamahousuissa! 

Itse teatteriesitys täytti kyllä odotukset. Pidin erityisesti kuoro-osuuksista ja tansseista – en lakkaa ihastelemasta sitä, mitä kaikkea ihmiskeholla pystyykään ilmaisemaan! Solisteista suosikkini oli Rafikin hahmo, joka musikaaliversiossa on nainen. He lives in you -laulu kosketti ja liikutti, nosti oman isän mieleeni ja kyyneleet silmiini. Se on kuitenkin todettava, että lavastuksesta ja puvustuksesta en oikein pitänyt. Ymmärrän kyllä idean: kun täysin realistista on mahdotonta tehdä, vedetään sitten kunnolla överiksi, käytetään tökeröitä tikkuhahmoja ja ihmisten kantamia nukkeja, jätetään vaijerit huoletta näkyviin jne., mutta minuun se ei ihan uponnut. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen!

Kuva loppukumarruksista; itse esityksen kuvaaminen oli tietenkin ehdottomasti kielletty.

Jostain syystä ensimmäisenä yönä nukutti huonosti, ja sen ynnä aikaeron ansiosta olimme lauantaiaamuna jo kahdeksan pintaan läheisessä tanskalaiskahvilassa aamukahvia särpimässä. Ehdimme siis hyvin katsastaa Trafalgar Squaren ja Big Benin jo ennen Tate Modernin avautumista.

Trafalgar Squarella huomasin, että jalankulkijoiden liikennevaloissa se perinteinen mieshahmo oli korvattu erilaisilla monimuotoisuuteen viittaavilla symboleilla. Myöhemmin selvitin, että kyseessä on erillinen Pride-kampanja, joka on käsittääkseni jäämässä pysyväksi. Minusta tilanteessa oli hauskaa kontrastia: siinä missä liikennevalon merkkinä on kaksi käsikkäin kirmaavaa naista, vieressä pönöttää lordi Nelson huomattavan fallisen pylväänsä nokassa, ja onhan se Big Benkin aika maskuliininen rakennelma. 

Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi vanha ja uusi mahtuvat sulassa sovussa samaan katukuvaan. Tämä puhutteli kyökkifilosofia minussa siinä määrin, että pukkasi omasta mielestäni aika hienoa aforismia: historia koostuu kerroksista – ja niistä jokaista tarvitaan kannattelemaan nykyhetkeä!

Tate Modernin perusnäyttelyihin on ilmainen pääsy, ja lisäksi tarjolla on vaihtuvia näyttelyitä erillistä maksua vastaan. Me tyydyimme niihin perusnäyttelyihin, vaikka nigerialainen nykytaide olisi minua kyllä kiinnostellutkin. Siitä päätellen, miten totaalisesti sipissä jalat olivat jo tuonkin kierroksen jälkeen, ratkaisu oli viisas. Huomioni kiinnittyi salien ovilla näkyviin tiedotteisiin: "Seuraavassa salissa on viitteitä alastomuuteen / seksiin / väkivaltaan / tms., henkilökunta voi neuvoa vaihtoehtoisen reitin, jos et halua mennä sinne." Museossa oli myös erillinen hiljainen huone, johon neuroepätyypilliset saivat vetäytyä pakoon hälinältä. Arvokkaita inklusiivisuustekoja! (Sivumennen sanoen olisin itsekin kaivannut sellaista hiljaista huonetta aina välillä milloin missäkin, sillä Lontoo on todellakin kuhiseva metropoli, jossa hälyä ja melua riittää.)

Taideinstallaatiossa on kuolleita kasveja arkeologisten luulöytöjen tapaan aseteltuina. Mutta aika usein sitä hienointa taideteosta kehystääkin ikkuna...

Nähtävyyksien ja museon kiertelyn jälkeen iltapäivän sai sentään istua jalkapallopelissä. Arsenalin kotistadion Emirates Stadium on uusi ja hieno, ja peli oli laadukasta. Ja inklusiivisuusteot jatkuivat: naisten vessassa oli tarjolla ilmaisia tamponeja ja kuukautissuojia saatteella "mielestämme kenenkään ei pitäisi joutua maksamaan näistä". Aika hieno ele sangen miesvaltaisessa jalkapallomaailmassa! 

Sunnuntaina puolestaan suuntasimme siihen "jalka"pallopeliin pian aamiaisen jälkeen – ja hyvä niin. Vaikka olimme paikalla monta tuntia ennen pelin alkua, NFL-paitaiset ihmiset täyttivät jo koko parin kilometrin reitin metroasemalta stadionille. Taapersimme virran mukana, ja matkan varrella ehdimme panna merkille, että Tottenham, jossa peli pelattiin, on yleisilmeeltään aivan toisenlaista seutua kuin Arsenalin stadionia ympäröivä Hollowayn kaupunginosa. Ehkä se paljon puhuttu yhteiskuntaluokkien ero oli tässä nähtävillä. Pelitapahtumassa hienot inklusiivisuusteot jatkuivat: alku- ja välispiikit (joita amerikkalaisessa jalkapallossa riittää näin suomalaiseen makuun enemmän kuin olisi väliksi) sekä kansallislaulut tulkattiin viittomakielelle niin, että tulkki näkyi isolla screenillä yhtä suurena kuin puhuja/laulaja. Tästä voisi hyvin ottaa Suomessakin mallia! Itse peliä oli mielenkiintoista seurata, vaikka se ei erityisen korkeatasoista ollutkaan. 

Minnesota Vikings voitti Cleveland Brownsin viime hetken touchdownilla 21 - 17.

Maanantaina ehdimme vielä shoppailla hieman tuliaisia ennen kotimatkalle lähtöä. Ostimme itsellemme matkamuistoksi sateenvarjot – arvelimme, että niiden valmistuksessa briteillä ainakin on vahvaa, empiriaan perustuvaa tietotaitoa. Sopii syksyn tulla!

Viikonloppu oli hektinen mutta kuitenkin virkistävä. Lontoo on todella hieno kaupunki, jossa riittää niin historian kuin yhteiskunnankin kerroksia selattaviksi. Minä ainakin sain kunnon tuuletuksen pinttyneille kuvitelmilleni Britanniasta konservatiivisuuden ja vanhan maailman hengen tyyssijana – ainakin Lontoossa vallitsee todella raikas, inklusiivinen ilmapiiri! Ja nähtäväähän siellä riittäisi vaikka vuoden jokaiselle viikonlopulle. Lähtisin mielelläni uudestaan koska vain!

Auschwitz – ajatuksia absoluuttisesta pahuudesta

Varoitus: Tämä postaus sisältää, kuten otsikkokin kertoo, ajatuksia ja kuvauksia absoluuttisesta pahuudesta. Herkimmät saattavat ahdistua sen lukemiesesta. Öyhöimmät saattavat provosoitua. Ole hyvä ja lopeta lukeminen tähän, jos epäilet kuuluvasi jompaankumpaan em. ryhmistä!

* * *

Vietimme alkusyksyisen pitkän viikonlopun Krakovassa ja Chorzówissa. Matkan perimmäinen syy oli tälläkin kertaa jalkapallo, mutta siitä en tälläkään kertaa kirjoita tämän enempää. Itse asiassa kuittaan muutkin kohteet sangen lyhyesti: Krakova vaikuttaa ihan sympaattiselta keskieurooppalaiselta kaupungilta, jossa on paljon kauniita historiallisia rakennuksia, häkellyttävän vähän liikennevaloja ja ainakin lämpiminä viikonlopun iltoina kovasti kuhinaa. Pakko on mainita myös, että juuri vierailumme aikaan kaupungissa kuhisi myös mäyräkoiria; aluksi ajattelimme, että puolalaiset ne toden totta ovat suosikkirotunsa suhteen yksimielisiä, mutta sitten luimme netistä, että juuri sinä päivänä keskustassa järjestettiin suuri mäyräkoiraparaati. Sympaattinen sattuma! 

Chorzów puolestaan vaikuttaa hivenen tunkkaiselta itäeurooppalaiselta kaupungilta, jossa leijailee vielä hento löyhähdys sosialismin perinnön henkeä. Siellä sijaitsee Puolan suurin urheilukenttä, Stadion Śląski. Josta ei siis sen enempää. 

* [Herkimmät harkitkoon vielä kerran, kannattaisiko lukeminen lopettaa viimeistään tähän] *

Minulle matkan tärkein kohde oli Auschwitz-Birkenau. Olen jo pitkään ajatellut, että siellä pitäisi jokaisen ihmisen käydä – tai ainakin minun. Uskoin retken herättävän todella paljon todella syviä tunteita ja ajatuksia (ottaen huomioon, kuinka isoja keloja pyörittelin jo Berliinin jälkeen), enkä todellakaan ollut väärässä. Olen viimeaikaisten maailmanpoliittisten käsittämättömyyksien äärellä etsinyt aktiivisesti tietoa lähihistorian suurista sodista ja yrittänyt ymmärtää, miksi ne ovat syttyneet. Vastauksia kysymyksiini en ole saanut. Tai toki minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mikä on ollut millekin interventiolle liikkeellepanevana voimana – mutta se ei ole sama asia kuin järkeenkäypä vastaus kysymykseen miksi? 

 

Arbeit macht frei – työ vapauttaa. Niin se tavallaan tekikin niille tuhansille ja taas tuhansille vangeille, jotka kuolivat aliravittuina raadetun orjatyönsä raskauteen. Yli miljoonalle muulle se vapautus koitti sysipimeässä huoneessa, johon he astuivat toiveikkaina kuvitellen pääsevänsä suihkuun pesemään edes enimmät saastat ja syöpäläiset pois iholtaan.  

Kun mietin, mikä siinä kaikessa tuntui minusta kaikkein pahimmalta, tulin siihen tulokseen, että syvimmin minua riipaisi kaikki se valehtelu. Niille ihmisille sanottiin, että heidät siirrettäisiin vain elämään eristyksissä, ikään kuin reservaattiin. He pakkasivat mukaan tärkeimmät tavaransa. Auschwitzissa on yksi huone lattiasta puoliväliin kattoa täynnä patoja ja kattiloita. Ne ihmiset ajattelivat laittavansa siellä ruokaa itselleen ja perheelleen. Asemalla kaikki matkatavarat käskettiin jättää laiturille ja perheet erotettiin toisistaan. Paitsi ne muutamat perheet, jotka sijoitettiin hetkeksi aikaa erilliseen parakkikylään propagandamateriaaliksi: heidän kuviaan sitten esiteltiin maailmalle osoitukseksi siitä, että ihan inhimillisestä reservaatista tässä vain on kyse. Ja maailma uskoi, häkellyttävän kauan maailma uskoi. Mutta miten kukaan olisi voinutkaan uskoa sitä todellisuutta? Se ylitti – ja ylittää edelleen – kaiken inhimillisen käsityskyvyn! 

Auschwitzissa on edelleen yli tonni (kyllä, yli tuhat kiloa) vankien hiuksia. Ne leikattiin pois varmaan osittain ihmisarvon viemiseksi, osittain syöpäläisten torjumiseksi – mutta mikä kuvottavinta, ne otettiin talteen raaka-aineeksi! Niistä tehtiin kangasta ja valmistettiin tekstiilejä siviilienkin käyttöön. Yksi huone on täynnä silmälaseja, toinen kenkiä – tosin parhaat kapineet toki otettiin käyttöön. Lasten kengille on oma huoneensa. 

Jos jo Auschwitz I ylitti ymmärryksen ja nosti paksun palan kurkkuun, Auschwitz II eli Birkenau räjäytti loputkin padot. Auschwitz I oli alun perin puolalainen varuskunta-alue, jonka parakeissa sentään oli lasi-ikkunat, paksut tiiliseinät ja lattiat. Birkenau oli puuhökkeleistä koostuva parakkikylä, joka kyhättiin pikaisesti, kun Auschwitzistä loppui tila. Ja Birkenaussa sitä tilaa sitten riitti! 175 hehtaaria, yli 300 rakennusta, lähes 100 000 vankia kerrallaan.   

Vangit nukkuivat kolmessa kerroksessa, alimmat maalattialla rottien purtavana ja ylälavereilta valuvien ulosteiden alla. Ruoaksi he saivat leipää, jota säilytettiin vastaavanlaisessa maalattiaisessa pilttuussa niiden samaisten rottien mutusteltavana. 

Huom.: Lattian kivetys on lisätty jälkeenpäin; vangit nukkuivat savimaalla.

Minä selvisin retkestä itkemättä aina siihen asti, kun seisoimme siinä pimeässä parakissa kolmikerrospilttuiden keskellä ja opas sanoi: "Kaikki se viha ja rasismi, jota tänäkin päivänä maailmassa näemme, johtaa tasan yhteen lopputulokseen. Tähän." 

Auschwitz museoitiin ja avattiin yleisölle hyvin pian sodan jälkeen. Aloitteen museon perustamisesta tekivät leiriltä selvinneet. Natsit tekivät kaikkensa salatakseen maailmalta todelliset touhunsa – siinä he eivät saisi onnistua. Maailman täytyy tietää. Emme saa koskaan unohtaa.  

Minä koin nuo ajatukset todella vahvasti. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Pahoittelen, jos joku varoituksista huolimatta ahdistui luettuaan sen. Suosittelen silti, että jokainen, jolla vain on mahdollisuus, käy itse kokemassa tuon paikan. Sitten ymmärtää ihan pikkiriikkisen paremmin. Vaikka ikinä ei voikaan inhimillisellä käsityskyvyllä oikeasti ymmärtää. Ei sitä, millaista leirillä on ollut – eikä varsinkaan sitä, mikä on saanut niin monet ihmiset ajattelemaan niin vankkumattomasti, että on oikeutettua, suorastaan oikein, tehdä jotain sellaista. 

Lopuksi haluan kuitenkin palata vielä vähän kirkkaampien ajatusten pariin. Sattumalta nimittäin huomasimme, että myös Krakovassa on Banksy-museo, ja meillä oli juuri sopivasti aikaa käydä siellä. Voisiko kaiken tämän jälkeen päällimmäiseksi kuitenkin jäädä tämä Banksyn ajatus: 

Lissabon, kukkuloiden kaupunki

Parin pitkän matkan rantaloman jälkeen päätimme, että kesämatkamme suuntautuisi eurooppalaiseen kaupunkiin. Muutaman hyvän vaihtoehdon välillä pähkäiltyämme päädyimme lopulta sangen helposti Lissaboniin. Lissabon oli pyörinyt kohdelistallamme siitä saakka, kun pari vuotta sitten ihastuimme Algarveen, ja taustatietojen perusteella kaupunki vaikutti oikein viehättävältä. Lopullisesti valinnan sinetöi yksi tietty nähtävyyskohde: minä olen aivan rakastunut mystisen graffititaiteilija Banksyn tuotantoon, ja kun Google tiesi kertoa, että Lissabonissa on Banksy-museo, valinta oli lukittu.

Lissabon on melko lailla Helsingin kokoinen kaupunki, ei siis mikään megaluokan metropoli. Se on melko hyvin haltuun otettavissa jalan ja julkisen liikenteen avulla. Turistin on tosin hyvä varautua siihen, että kuumassa ilmanalassa suurten korkeuserojen leimaamassa maastossa tarpominen voi ottaa kunnon päälle hieman eri lailla kuin Helsingissä käyskentely. Lisäksi kannattaa huomioida, että etenkään kesäaikaan turisti ei ole ainoa turisti kaupungissa - matkailijamassat voivat ruuhkauttaa julkisia kulkuneuvoja aika lailla.

Lissabonin ydinkeskustana voidaan pitää Rossio- ja Praça do Comércio.-aukioiden välistä aluetta. Alueella on yllättävänkin turistikeskusmainen tunnelma: keskinkertaista, aavistuksen yläkanttiin hinnoiteltua ruokaa tarjoavien katuterassien tarjoilijat tyrkyttävät ruokalistojaan sinnikkäästi jokaisen ohikulkijan nenän eteen, isot plakaatit muistuttelevat happy houreista (jotka useimmissa paikoissa kestävät viidestä kymmeneen eli käytännössä koko prime time -ajan), katutaiteilijat esittelevät taitojaan ja kerjäläiset kurjuuttaan. Ja turistit peittävät kadut kokolattiamaton tavoin. Kaunis reittihän tuo on, kyllä siellä kelpaa turistimeren mukana velloa.

Praça do Comércio sijaitsee Tagusjoen äärellä, ja aukion laidalla on lisää ruoka- ja juomaravintoloita. Puolison huomion veti oitis puoleensa aukion kulmassa sijaitseva kirkkaankeltainen rakennus: Olutmuseo. Sinnehän piti heti päästä. Itse museo-osuus oli kyllä melko vaatimaton, mutta ihan edulliseen pääsylipun hintaan sisältyi myös vapaavalintainen olut - jonka minun suureksi riemukseni sai vaihtaa siideriin. Olutmuseon terassilla viihdyimme sittemmin useampaankin otteeseen, koska olutvalikoima oli hyvä ja sitä siideriäkin oli tarjolla, ja jättiscreenillä näytettiin jalkapalloa. Mikäs sen mukavampi tapa viettää kesäiltaa! (Ei, me emme halunneet mennä kuuntelemaan fadoa!)

Mutta eihän sinne Lissaboniin siiderin takia menty vaan Banksyn! Heti ensimmäisen kokonaisen lomapäivän aamuna hyppäsimme metroon ja suunnistimme sinne hartaasti odottamaani Banksy-museoon. Ja voi kyllä, se täytti odotukseni, ja paljon enemmän! Niin paljon oivalluksia, hauskojakin mutta ennen kaikkea niin paljon ajatuksia - kipeitäkin - herättäviä! Olisin voinut kuvata jokaisen teoksen ja postata teille koko näyttelyn tähän, mutta tyydyn nyt jakamaan muutaman suurimman suosikkini:

Tämän oivaltaa, kun tietää, että se on maalattu ukrainalaisen talon seinään.

Kun vihdoin maltoin poistua näyttelystä, lipunmyyjä totesi: "Oh you look so happy!" Se kertoo paljon, kun otetaan huomioon, että minulle on luonnostaan suotu sellainen resting bitch face, joka yleensä saa ihmiset lähinnä kyselemään, "kuka sun muroihis on k*ssu?"

Kyllä, pelkästään Banksyn takia kannatti mennä Lissaboniin. Mutta olihan siellä paljon muutakin mahtavaa sitten. Museolta jatkoimme samalla metrolinjalla Centro Colombo -ostoskeskukseen, jonka kesäalennusmyynneistä teimme oikein mainioita tarvehankintoja ja heräteostoksia. Kuriositeettina mainittakoon, että ostarin italialaisessa ravintolassa söin yllättäen matkan parhaan aterian, currykana-omena-saksanpähkinäristoton.

Puolisoni, suuri jalkapallofani, oli toki etukäteen huomannut, että Benfica-jalkapallojoukkueen stadionille pääsisi tutustumaan, mutta hän tuumi, että viihtyy paremmin täysillä kuin tyhjillä stadioneilla, joten ei sitä kannata matkaohjelmaamme änkeä. Sattui kuitenkin niin, että stadion oli ihan parin askeleen päässä ostoskeskuksesta, joten päätimme sittenkin mennä sinne. Tutustumiskierros olikin yllättävän mielenkiintoinen, se vei katsomoista lehdistötilojen ja pukuhuoneiden kautta kentän laidalle. Samalla vauhdilla kiersimme vielä museonkin, joka oli muuten meille vähän mitäänsanomaton mutta tarjosi lopuksi hienon yllätyksen: Benfican maskotti, kotka nimeltä Vitória, oli paikalla ihan ilmielävänä! Oikein positiivinen kokemus oli se, mutta ei kyllä välttämättä olisi ollut yksin sen pitkän metromatkan arvoinen.

Yhdeksi päiväksi olimme varanneet opastetun retken Sintran keskiaikaiseen kaupunkiin. Se oli juuri sellainen turistiklishee, jollaisia pitkään välttelin mutta joille olen viime aikoina alkanut vähän lämmetä. Oppailta kuulee yleensä tosi paljon aidosti mielenkiintoista asiaa historiasta, luonnosta, kulttuurista yms. Niin tälläkin kertaa. Matkaan sisältyi kaksi palatsia, Palacio da Regaleira ja Pena, sekä Cabo da Roca, Manner-Euroopan läntisin kolkka.


Palacio da Regaleiran 1800-luvun lopulla itselleen hankkinut liikemies Carvalho Monteiro halusi luoda palatsista ja sen tiluksista puitteet syvälliselle mietiskelylle ja henkiselle matkalle.

Palatsin tunnetuin elementti on maan uumeniin johtava kierreportaikko, jonka osioiden on tarkoitus edustaa Danten Jumalaisen näytelmän mukaisia helvetin esikartanoita sekä kuolemansyntejä. Matkalla sitten itse kukin käy läpi omat henkiset kiirastulensa ja voittaa syntinsä ja putkahtaa kuin uudestisyntyneenä takaisin maan pinnalle. Mekin tietysti kiersimme suppilon, mutta pakko todeta, että ei siinä loputtomassa turistikäärmeessä luikerrellessa paljon henkistymään päässyt. (Mainittakoon, että käärme-vertaus on tarkoituksellinen: käärmehän luo nahkansa eli ikään kuin uudesti syntyy monesti elämänsä aikana, joten se on ollut palatsin suunnittelussa keskeinen aihe.)

Ihan varovasti vain sanon, että jos minulla olisi yhtä paljon joutavaa rahaa kuin tällä Carvalholla on mitä ilmeisimmin ollut, saattaisin keksiä sille järkevämpääkin käyttöä kuin 30-metrisen kuivakaivon kyhäämisen, ja menisin sitten vaikka autiolle hiekkarannalle meditoimaan... Mutta kukin tavallaan.

Penan palatsia puolestaan ovat asuttaneet kuninkaalliset - joskaan ei juuri se nimenomainen kuningatar, jolle palatsi on lahjaksi rakennettu, hän kun ehti kuolla ennen palatsin valmistumista (ehkä puolison olisi kannattanut valita vaikka koru tai jokin muu heti valmis lahja...). Palatsi on rakennettu vanhan luostarin maille, ja siinä näkyy hienosti maan historian kerroksia aina islaminuskoisten maurien vaikutteista viimeisten kuninkaallisten aikoihin. Keskiaikaisille palatseille tyypilliseen tapaan myös Pena sijaitsee korkealla kukkulalla, jolta avautuu ihania näkymiä vehreään ympäristöön.

Sintrassa vierailee jopa 25 000 turistia - ei kesässä, ei kuukaudessa, ei viikossa vaan päivässä! Ja senhän kyllä huomaa. Paikalliset ovat kyllä napakasti järjestäneet vierailut aikasidonnaisiksi, eli tuosta noin vain ei nähtävyyksiin voi sisään rynniä vaan kävijöitä annostellaan alueille suunnilleen järkeviä määriä kerrallaan. Mutta onhan niitä silti tosi paljon, mikä auttamatta vähän vaikuttaa elämykseen. Ota siinä sitten päheitä somekuvia, kun aina on kymmenen Steveä, Mariaa tai Horstia edessä...

Hassu sattuma: päivälleen kaksi vuotta aikaisemmin olimme Algarven-matkallamme käyneet Manner-Euroopan luoteisimmassa kolkassa, ja nyt siis kävimme vastaavasti läntisimmässä. Tiedä sitten johtuiko siitä, että olimme aika lailla vastaavan paikan jo kokeneet, Cabo da Roca ei tehnyt mitenkään lähtemättömän suurta vaikutusta. Punainen majakka, jylhät kalliot ja hurja tuuli. Ja vietävästi turisteja.

Yhden (viimeisen) matkapäivän pyhitimme Lissabonin kukkuloille ja muille nähtävyyksille. Olimme etukäteen suunnitelleet joitain kohteita, joita ajattelimma käydä katsomassa. Heti aamusta päätimme hypätä kuuluisan raitiovaunu 28:n kyytiin kaupungin kapeita katuja katselemaan. Asettauduimme jonoon, jonka oletimme johtavan raitiovaunupysäkille. Joka oli huomattavan kaukana jonon päästä. Katsoimme aikataulusta, että vaunuja pitäisi lähteä noin kymmenen minuutin välein. Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään (paitsi jono takanamme piteni). Ympärillä pyöriskeli tuktuk-kuskeja houkuttelemassa jonottajia yksityiskierroksille. Naureskelimme, että on heillä bisnesvaisto kohdillaan - kyllästyneet jonottajat olisivat varmasti otollista maaperää heidän tarjouksilleen. Sitten tuli yksi vaunu, johon mahtui parikymmentä ihmistä, eli ei se jono siitä sanottavammin liikkunut. Aloimme laskeskella, että meillä menisi yli tunti päästä vaunuun. Jossa sitten istuisimme kuin sillit hikiliemessä ja räpsisimme kuvia vauhdista.

Otimme tuktukin. Se kiersi jotakuinkin saman reitin kuin raitiovaunukin, mutta tärkeimpien näköalojen äärelle pysähdyttiin ottamaan valokuvia kaikessa rauhassa. Kuski myös osasi kertoilla vielä lisää tietoa kaupungista ja sen historiasta. Sanoisin, että oli hyvinkin sen ylimääräisen rahan arvoinen kierros.

Yksitellen kaupungin kukkuloille voi kavuta sympaattisilla vanhoilla funikulaareilla, ja sellaista mekin halusimme ehdottomasti kokeilla. Meillä kävikin peikkomainen flaksi, kun satuimme funi-pysäkin kohdalle juuri, kun vaunu oli odottelemassa lähtöä, ja pääsimme nousemaan saman tien kyytiin. Puksuttelimme kukkulan laelle, otimme pakolliset selfiet kaupungin kattojen yllä ja puksuttelimme takaisin alas - huomataksemme, että lähtöpaikalle oli kertynyt vaihteeksi jo ties miten pitkä jono.

Sama tarina toistui aika monen muunkin nähtävyyden kohdalla: Etukäteen ajateltuna se oli tosi kiva idea - mutta kun näki, kuinka hemmetin monen muunkin mielestä se oli kiva idea, alkoi mieli muuttua... Mutta olisipa melko kaksinaismoralistista rutkuttaa massaturismin haittavaikutuksista, kun on itsekin siellä massan jatkona turismoimassa. Sanoisin kuitenkin, että jos vain mahdollista, Lissaboniin (kuten varmasti moneen muuhunkin suosittuun paikkaan) kannattaisi matkustaa ennemmin keväällä tai syksyllä kuin kesän kuumimman lomasesongin aikaan. Tai sitten kannattaa varata rutkasti aikaa, pitkää pinnaa ja joviaalia matkamieltä, että jaksaa jonottaa.


Kyllä me kuitenkin ihan kylliksi kaikenlaista kivaa ja hienoa ehdimme nähdä ja kokea, ja voin kyllä vilpittömästi suositella Lissabonia matkakohteeksi!