Tiukuja

Kölli tuota edellistä viestiäni kommentoi, että onpa ihanan positiivisia kuulumisia. Mukava kuulla - joskin yllättävää sinänsä. Minusta kun on tuntunut, että useimmiten tartun näppikseen nimenomaan silloin kun joku asia riepoo tai ahistaa.

Vaikka tottahan se on, se vanha sanonta: muruja on elon onni, suurin osa suruja. Kyllä niistä muruistakin ihan kelpo keon saa, kunhan vain huomaa poimia ne. Viime päivinäkin on mukavia murusia, niitä elon tiukuja, ropsahdellut koppaani ihan mukavasti:

* * *
Nautin työstäni, kuten aina. Myös yliopistotyöstä. Meille on tullut parin kollegan kanssa tavaksi käydä kahvilla aina ennen oppitunteja, ja näistä kahvihetkistä nautin ihan erityisesti. Tunteihin valmistautumisaikaa ne toki syövät, mutta vastaavasti tarjoavat piristävää livekeskustelua ja vieläpä vieraalla kielellä, jota minun on syytäkin aktiivisesti treenata.

* * *
Kun tiistaina köröttelin bussissa yliopistolta kotia kohti, puhelimeni soi. Pojan kummisetä kyseli, missä olen ja olenko hereillä - hän nimittäin seisoi kotiovemme takana ihmettelemässä, miksei ovikelloon vastaa kuin koira. Hän oli työasioissa meillä päin ja päätti samalla vauhdilla pistäytyä kahvilla. Yllätysvierailut ovat sitten ihania, niitä pitäisi ihmisten harrastaa enemmänkin!!! No minähän tietysti sitten heti kotipysäkiltä pyrähdin juoksuun ja kipitin pikapikaa vierasta vastaanottamaan. Hah. Tai olisin kipittänyt. Jos olisin jaksanut. Vaan kun en. Minä en jaksanut edes kevyttä hölkkää sitä matkaa bussipysäkiltä kotiin!!! Ja sitä matkaahan kuitenkin on vähän toistasataa metriä...

No joojoo, seliseli valivali viriviri tööttööt, en minä koskaan ole mikään juoksija ollut, ja olihan minulla tietysti jalassa korolliset talvisaappaat eikä mitään juoksukenkiä... Mutta kyllä siinä aika painokkaasti tuli mieleen, että lienee syytä tosissaan ruveta taas jumppailemaan, eikä pelkästään lihaskuntotreeniä vaan aerobista kuntoilua myös!

Viimeaikaiset sairastelut, sekä pojan että omani, ovat tarjonneet taas vallan mainioita tekosyitä jättää jumpat väliin - milloin on pojan hoitamiseen käytetty työaika pitänyt ottaa illasta takaisin, milloin taas oma olo on ollut liian heikko fyysiseen rasitukseen. Vaan tänään en sinnikkäästä pähkäilystä huolimatta keksinyt yhtään force majeurea, joten jumppaan läksin, sellaiseen hieman aerobisempaan tällä kertaa. Ja tykkäsin! Tämä on nyt se olo, joka vetää ne ahterin imukupit irti sohvasta ja saa kerta toisensa jälkeen lähtemään salille: lihakset ovat raukeat ja raskaat mutteivät kuitenkaan kipeät, mieli on kepeä - koko keho ikään kuin kiittää hyväätekevästä rasituksesta. Jee. Ensi viikolla uudestaan!

* * *
Kun jumpan jälkeen vein koiran iltalenkille, se bongasi heti kotipihassa jäniksen. Siinä sitä mentiinkin eikä meinattu, tuore unelmainen puuterilumi vain pöllysi, kun meidän tuubi paineli pömppömahanalus parikymmensenttistä jalkaa täynnä potentiaalisen saaliseläimen perässä! Niin, kuten olen aikaisemminkin maininnut, ne jotka yhtään tuntevat armasta lemmikkiämme, tietävät, että se kyllä on ihan mainitsemisen arvoinen asia, jos se joskus ottaa juoksuaskelia. Nääs kun minä olen se sellainen sohvaperuna ja tuo koira on vastaavasti melkoinen makkara - yhdessä me ollaan siis sohvamakkaraperunat! Mutta olipa tosiaan mukava välillä katsella koiran riemukasta railakasta menoa. (Ja eläinrakkaille tiedoksi: yhtään pupua ei vahingoitettu tässä välikohtauksessa - koiralla oli onneksi ihmisankkuri siellä hihnan toisessa päässä hidastamassa menoa niin, ettei jänöä saatu kiinni...)

* * *
Miäs laihduttaa. Hän heräsi jouluna huomaamaan, että repsottavat elintavat ovat salakavalasti ilmaantuneet ilmoittelemaan itsestään elintasokummun ja sivuvakaajien muodossa. Niinpä hän päätti näin aluksi ihan vain katsoa, mitä pienellä pintaremontilla saisi aikaan: hampurilais- ja pizzalounaat vaihtuivat työmaaruokalan peruspöperöihin, iltaherkuttelut saivat jäädä ja viikonlopun saunaolutkin sai tulla toimeen ihan yksin ilman niitä paria lajitoveria, jotka aikaisemmin mennä hulahtivat ihan huomaamatta samalla vauhdilla. Ja kuulkaa, on toiminut! Kuukaudessa on lähtenyt viitisen kiloa. Sen kunniaksi miäs osti meille huomisillaksi sipsejä - mutta vain yhden yhteisen normaalikokoisen pussin, kun ennen meillä mätettiin 250 g:n jättipussi per naama yhdeltä istumalta. Kyllähän ne herkut paremmilta maistuvatkin, kun harvemmin syö.

* * *
Olen uuden blogini myötä saanut valtavasti uutta potkua kirjoitusharrastukseeni. On niin sanotusti inspiraatiokausi meneillään. Siitä tulee hyvä mieli.

* * *
Kilikiliheliheli. Pieniä tiukuja, pieniä muruja. Pieniä suuria iloja. Kuinka mukavaa.

Virtaa!

Kylläpä muuten tekeekin ihmiselle hyvää käytännössä nukkua kokonainen vuorokausi läpeensä! Tuntui, että sillä kuittaantuivat ainakin kaikki tämän vuoden univelat ja ehkä joitain viime vuodenkin rästejä. Harmi vain, että siihen tarvittiin kenkku tautipöpö - mutta hei, voihan asian ajatella toisinkin päin: johan minä melkoisen helppo nakki olen, kun moinen mikroskooppinen kaveri saa minut kellistettyä... Ja sekin hyvä puoli sairastamisessa on, että tervehdyttyään sitä muistaa hetken aikaa arvostaa ihan tätä tavanomaista olotilaa, kun mihinkään ei koske eikä missään kaiherra.

Hyvin latautuneissa akuissani onkin riittänyt virtaa. Jo perjantaina työ maistui niin, että sain aikatauluni kurottua jo täysin kiinni, ja tehokas meininki on jatkunut koko viikonlopun. Olen tehnyt kotitöitä ja laittanut herkkuruokia, leivoin jopa mustikkapiirakkaakin. Eniten iloitsen siitä, että tässä tarmonpuuskassani sain vihdoin tehtyä jotain, mitä olen harkinnut jo tosi kauan: perustin erillisen blogin kirjallisille hengentuotteilleni. En minä nyt mikään ruuneperi tai taapermanni ole, mutta kirjoittaminen on minulle kuitenkin todella tärkeä tapa toteuttaa itseäni ja jostain syystä koen itselleni tärkeäksi myös jakaa hengentuotteitani muiden kanssa, ja palautteen (krhm, positiivisen sellaisen) saaminen se vasta upealta tuntuisikin. Sekalaisia sätöksiähän ne ovat, tekotaiteellista tuubaa, mutta kiinnostuneet ja/tai uteliaat löytänevät blogin kyllä halutessaan (kyllä, tämä oli vihje ;-).

Tänään bestikseni, poikani kummitäti, halusi viedä kummipoikansa pulkkamäkeen. Mikäs siinä oli läheistä kukkulaa ylös-alas suhatessa ihanteellisessa talvisäässä. Lumi luisti, aurinko hehkutti viimeisiä tulisen oransseja säteitään ja lapsen riemunkiljahdukset kaikuivat talojen seinistä. Jausaa!

...mutta eihän se sellainen nyt passaa, että pelkkää hymyä ja hehkutusta olisi elämä. Juuei. Pojalle nousi illalla kuume. Tästäkö sitä lähdetäänkin vanhaan kunnon sairastelukierteeseen... Mutta lällätilää vaan, pahanilmanlinnut - minun hyvää tuultani ette yhdellä kuumetaudilla saa lannistettua! Olen viime aikoina tehnyt niin ahkerasti töitä, että joudan hyvin pitää vaikka koko loppuviikon lomaa ja keskittyä hoitsun hommiin, jos tarvis vaatii. Ei se nyt niin kovin vastenmielinen rasti ole, röhnöttää sohvalla päivät pitkät pikku potilas toisessa ja pehmeä uninen koira toisessa kainalossa. Kunhan vain lapsella ei mitään sen vakavampaa ole niin mikäs meillä tässä. Ihan kiva viikko varmasti tulossa. Nih.

Banjot soi

Mihinkäs sanoihin edellisen postaukseni lopetinkaan: Lapsiraukka on huonovointinen, kuumeinen ja ihan rätti, on nukkua tuhistellut omassa sängyssään jo hyvän aikaa. Ei kuulosta huonolta idealta omallekaan kohdalle...

No sitä saa mitä tilaa. Viime yönä heräsin vatsanväänteisiin, ja siitähän sitä sitten mentiin. Tietenkin juuri nyt, kun olisi ollut yliopistopäivä ja miäskin työmatkalla. Olen kyllä oppinut suhtautumaan jo aikaisempaa positiivisemmin vatsatauteihin; olen todennut, että kun ne vain potee pois niin siinäpä nuo menevät, harvoin edes kestävät kovin kauan. Nytkin olisin ollut melkein hyvilläni pakon sanelemasta röhväpäivästä, mutta oppituntien peruuntuminen kyllä harmitti, eikä yh-iltakaan kovin mukavalta ajatukselta tuntunut. Eihän siinä muu auttanut kuin ilmoittaa, että opetushommiin minusta ei missään tapauksessa tänään ole, ja hetken harkittuani soitin myös miähelle ja ruinusin häntä aikaistamaan kotiintuloaan. Hän lupasi yrittää.

Onneksi juuri tämän kerran miäs oli poikkeuksellisesti lähtenyt työmatkalleen lentokoneella, joten meillä oli auto käytettävissämme tarhasiirtymiä varten - ei minusta missään tapauksessa olisi ollutkaan jässikkää millään käsikäyttöisellä vehjeksellä työntämään tai vetämään tuolla märässä lumessa, tuulessa ja tuiskussa. Poika siis pääsi tarhaan ja äiti lepäämään. Päivä meni zombiena. Pahoinvointi loppui onneksi jo aamupäivästä mutta jätti tietenkin jälkeensä täysin vetämättömän olon. "Katsoin" sitten Brokeback Mountainin, joka olikin jo pitkään odottanut digiboksissa sopivaa hetkeä (lainausmerkeissä sen vuoksi, että juur mitään en leffan sisällöstä onnistunut bongaamaan - mutta sainpa sen kustannuksella paremmat unet kuin koko yönä!).

Iltapäivällä miäs soitti tulevansa aikaisemmalla koneella niin, että viimeinen etappi Helsingistä kotiin alkaisi viiden maissa. Olin tyytyväinen - saisipa lapsikin leikkiseuraa illaksi ja koira kävelyttäjän, ja minä saisin goisia rauhassa. Vaan kuinkas sitten kävikään: talvi yllätti suomalaiset, ekaa kertaa maailmanhistoriassa... Miäs soitteli Helsingistä niitä aikoja, kun lennon olisi pitänyt lähteä, että lento on peruttu eikä korvaavaa kyytiä ole ainakaan toistaiseksi järjestetty eikä siitä mitään iloa olisikaan kun kehällä ei kukaan liiku mihinkään. Ja junien toimintavarmuudenhan tiedämmekin. Itku siinä kyllä pääsi, olo oli juur yhtä jämäkkä ja energinen kuin niillä ikkunaan läiskähtelevillä kämmenen kokoisilla räntähiutaleilla. Onneksi poika oli kerrankin oikea enkeli, katseli kiltisti telkkaria ja leikki leluillaan niin, että minä sain kyhjöttää horroksessa lähes koko illan.

Miäs oli lopulta kotona kahdeksan aikaan, noin puoli tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan. Elämä urissaan siis. Minunkin vointini on sentään kohentunut huomattavasti, enää taitaa olla jäljellä vain totaalista tyhjyyttä kumisevan vatsan aiheuttama heikotus. Niin eikä tuolla vintissäkään taida ihan täydet valot palaa: olen tässä työpäivää aloittelemassa. Hitto kun ne deadlinet pysyvät ja paranevat, eikä sitä yrittäjänä kauheasti kehtaa töitä poiskaan antaa... (okei, tässä tapauksessa olisi kannattanut, myönnetään, mutta mistä minä tiesin, miten kauan ja miten surkeasti tässä menee)

Niin monen vuoden jälkeen

Luokkakokoukseen meno suorastaan jännitti minua hieman. Tunnistaisinko porukkaa edes siellä hotellin aulassa, missä oli määrä tavata? Mistä minä niiden kanssa sitten puhuisinkaan? Mitä jos niistä onkin tullut ihan idiootteja? Mitä jos ne pitävät minua ihan idioottina?

Kaikki epäilykset osoittautuivat aiheettomiksi. Ihmiset olivat muuttuneet suorastaan häkellyttävän vähän, vain parin kohdalla piti hieman kauemmin miettiä, kukas hän taas olikaan. Leppoisa luokkahenki otti taas vallan ja vilkas puheenkälätys täytti tilan välittömästi.

Meitä oli koolla todella paljon, vain viitisen oppilasta oli joukosta poissa ja heistäkin pari olisi kyllä ollut tulossa mutta joutui sairastumisen takia viime hetkellä perumaan. Tämäkin kertoo jo paljon siitä, minkä useaan otteeseen yhteistuumin totesimmekin: oli meillä vain aivan mahtava henki luokassa! Tietenkin toiset olivat läheisempiä keskenään kuin toiset ja aina välillä oli varmasti kränääkin, mutta kuitenkin jokainen hyväksyttiin ihan omana itsenään. Jotkut olivat vähän pulleampia, toiset (kuten minä) käyttivät pullonpohjarillejä - mutta ketään ei koskaan kiusattu eikä syrjitty! Taitaa itse asiassa olla aika harvinainen tapaus.

Ilta sujui siis riemukkaissa merkeissä. Elämäntarina tuli kerrottua aika moneen kertaan, ja vaihtarina sai kuulla tietenkin yhtä monta tarinaa: oli insinööriä, kioskimyyjää, muuraria, putkimiestä, vapaa-ajanohjaajaa, paperimiestä, lähihoitajaa, näyttelijää... Aterian jälkeen siirryimme baarin puolelle, sitten toiseen baariin, sitten jatkoille. Meno oli hulvatonta. Mutta vain yksi kukkaruukku särkyi, ja sen yhden pojan paita ja silmälasitkin löytyivät lopulta juuri ennen kuin taksi tuli...

Kotiuduin majapaikkaani, mummin luo, kuudelta aamulla. Mummi oli hereillä, kysyi otanko kupin kahvia. (!?!) No en ottanut en, vaan unta kuuppaan. Pyöriskelin jonkin aikaa sängyssäni, sitten soitin noin tunnin mittaisen norjankielisen puhelun posliinipuhelimella, sitten sain jo vähän nukuttuakin. Kunnes kahden tunnin kuluttua heräsin puhelinsoittoon: miäs kyseli, kuinka pesukone toimii (!?!) - lapsi oli saanut vatsataudin. Kiskouduin ylös sängystä. Mummi yllätti totaalisesti ymmärtäväisyydellään: tuo ihminen, jolle ruoan tuputtaminen tuntuu yleensä olevan tärkein ja lähes ainut elämäntehtävä, katseli hetken onnetonta habitustani ja korjasi sanaakaan sanomatta aamiaistarpeet pois pöydästä. Tarjosipa jopa krapularyyppyä!!! (joita en TOD harrasta!)

Täytyy kyllä sanoa, että ilta oli yksi vauhdikkaimmista elämässäni, ja ehdottomasti yksi parhaista! Vastaavasti sitten kyllä tämä tämänpäiväinen darra on yksi elämäni karseimmista...

Mutta kotiin olen kuitenkin päässyt (kaveri ajoi!). Lapsiraukka on huonovointinen, kuumeinen ja ihan rätti, on nukkua tuhistellut omassa sängyssään jo hyvän aikaa. Ei kuulosta huonolta idealta omallekaan kohdalle...

Pähkinänkuoressa

Tarhantäti kertoi tänään poikani kanssa käymästään keskustelusta.

Poika: "Mulla on jo ikävä äitiä..."
Täti: "No mutta ihan pian äiti tuleekin hakemaan sinua!"
Poika: "Se kyllä aina vaan huutaa..."
Täti: "No tuskin se sentään ihan koko aikaa vain huutaa?"
Poika: "Niin no, ottaa se välillä syliinkin."

Mitäpä tuohon oikeastaan lisäämään, siihenhän se koko lailla tiivistyy. Äitiys.

Oletusasetusten palautus

Kun sain tiedon äidin kuolemasta, panin saman tien koko oman elämäni pauselle. Kietaisin useimmat elämän jatkumisen kannalta ei-välttämättömät aktiviteetit jonkinlaiseksi nyssäkäksi ja survaisin hyllylle odottamaan sitä kuuluisaa suurta päivää, kun viimeisetkin äitiin liittyvät akuutit asiat ovat pois käsistäni. Tämä oli vaistomainen, lähes tiedostamaton päätös, mutta epäilemättä oikea. Aluksi järkytys, suru ja hämmennys iskivät ilmat pihalle ja pyyhkäisivät jalat alta, sitten käytännön asiat vyöryivät niskaan koko raadollisen raskaassa mittakaavassaan. Kaiken tämän keskellä pyöritin koppakuoriaisena pakollisia arjen rutiineja, mutta yhtään sen kummempaan moniajoon ei prosessorikapasiteettini kyllä olisi riittänytkään.

Niin, päätös luopua harrastuksista ja useimmista sosiaalisista toiminnoista oli luonnollinen, tarpeellinen ja oikea. Mutta jossain vaiheessa poikkeustila pääsi muuttumaan vakiotilaksi. Toki en ensi alkuun osannut kuvitella, kuinka kauan kaikkien näiden asioiden selvittämisessä menisikään, mutta kun kerran olin päättänyt palata omiin kuvioihini vasta sitten, kun ne on selvitetty, en sen kummemmin asiaa miettinytkään. Minähän olen luontaisesti sellainen hyvin pitkälle sohvaperunatyyppinen ratkaisu, ja suruaika osoittautui sangen käteväksi tekosyyksi olla edes harkitsematta minkäänlaista aktivoitumista. Tai siis toki, heti sitten kun...

Äidin perunkirjoitus on nyt sitten tasan viikon päästä, ja tuskin minun osuuteni prosessissa ihan vielä siihenkään loppuu, lienee ainakin irtaimiston myyntiä ja ties mitä muuta vielä ohjelmassa. Olen kuitenkin pikkuhiljaa alkanut heräillä siihen todellisuuteen, että kyllä se varsinainen suruaika on loppunut jo ajat sitten (ikävä toki jää sydämeen asumaan lopuksi ikääni, en minä sitä tietenkään kiellä!) eivätkä käytännön asiatkaan minun aikaani ja vaivaani enää juurikaan huutele. Ja mehän olemme jo kuuden viikon päästä lähdössä viikoksi makoilemaan palmun alle paratiisirannalle kauas etelään. Eli tästä pääsemme väistämättä siihen loppupäätelmään, että on jo korkea aika aloittaa ryhtiliike, normaalien perusasetusten palautus.

Eli suomeksi sanottuna mennä jumppaan. Minulle ainakin on kautta aikain se kaikkein vaativin liikuntasuorite aina ollut ahterin irrottaminen kotisohvasta - jahka jumppaan pääsen, nautin siitä kyllä, tiedän sen. Ja tiedän myös, miten hyvää se minulle tekee. Mutta silti se on aina yhtä suuren itsesuostuttelun takana.

Kesän ja alkusyksyn ajan kävin jumpassa kiitettävän ahkerasti pari kertaa viikossa, ja toki aika nopeastikin totuin jo lähtemäänkin salille hymyhuulin. Huomasin myös edistyväni mukavasti, jaksoin liikkeet aina vain paremmin, pystyin lisäämään painoja ihan reilustikin, ja näin myös tulokset ihan omin silmin peilikuvassani. Ja ennen kaikkea nautin siitä liikkumisesta.

Moiset ylevät ajatukset nenäni edessä porkkanana heiluen suuntasin siis tänään salille, tosin reality checkinä muistutin myös itseäni siitä, että näin pitkän tauon jälkeen uusi alku saattaisi tuntua hieman ankealta. Ja oikeassahan minä taas olinkin. Ennakoiden piilouduin luimuilemaan takariviin ja varustauduin huomattavasti kevyemmillä painoilla kuin syksyisissä treeneissä - ja kyllä, todistin oikein tehokkaasti, että kolmen kuukauden löysäily nollaa tasan tarkkaan kaikki aikaisemmin saavutetut edut. Ole hyvä ja palaa lähtöruutuun. Lihakseni karjuivat todella painokkaita vastalauseita niidenkin mitättömien painojen alla, joiden kanssa ähelsin, eikä liikunnan ilosta ollut tietoakaan. Treenin jälkeen ketarani olivat silkkaa ylikypsää myllyn parasta, hyvä kun pystyin sen verran auton polkimia painelemaan että kotiin pääsin. Enkä halua edes ajatella, miltä tuntuu huomenna ja ylihuomenna.

Vihaksi pistää. Pitikö sitä taas päästää itsensä ihan rapakuntoon! No mutta nyt on kuitenkin tärkeää pitää ne porkkana-ajatukset kirkkaina mielessä ja sinnikkäästi raahautua sinne jumppaan säännöllisesti. Jospa sentään se kerta, kun treeni kulkee kuin tanssi ja tuottaa sen ihanan raukean mutta kuitenkin kivuttoman jälkitilan, tulisi tällä kertaa vähän pikemmin...

Mutta sen tupakkilakon aloitan kuitenkin vasta heti sitten kun. Heti sitten kun olen sen juhlasamppanjani siemaissut. Heti sitten kun olen vapaa. Vapaa kaikesta muusta paitsi itse vaalittavaksi valitsemistani muistoista. Sitten kyllä.

On ilimoja pielly

Minä sitten rrrrakastan talvea! Siis sellaista oikeaa talvea nietoksineen ja pakkasineen, en tätä tällaista kasvihuonekammotusta. Rakastan pehmeää uutta lunta, joka vastustamattomasti kutsuu heittäytymään enkeliksi pumpuliseen syliinsä. Hiutaleiden leijuleikkiä ilmassa. Timanttien kimallusta hangella. Sokerikuorrutteisia puita. Narskuvaa ääntä askelten alla. Siniharmaita päiviä, tähtikirkkaita öitä. Punaisia poskia, huuruavaa hengitystä.

Viime viikko oli ihanan talvinen. Ja varmaan paljolti siitä syystä pysyinkin oikein hyväntuulisena ja elämääni tyytyväisenä koko viikon. Päivisin ahkeroin töitä, illat nautin perhe-elämästä. Lapsi kulki tarhamatkansa pulkassa tai rattikelkassa ja tarhapäivän jälkeen möyri kotipihan kinoksissa sydämensä kyllyydestä. Illatkin sujuivat mukavasti, kun riehahenki oli uuvutettu lumileikeissä.

Mutta sitten tuli perjantai. Ja räntäsade. Ja vesisade. Ja sohjo. Ja pääkallokeli. Ja työruuhka. Ja hatutus.

Lapsi on ylivilli ja hankala, kun ei ole pihalle päässyt energiaansa purkamaan (juuei se lapsi sokerista ole, kyllä me vesisateessa ja sohjossa voisimme ulkoillakin, mutta eihän tuolla kaiken kattavalla peilijäällä ilman luistimia mitään tee).

Minun selkäni on niin kipeä, että jouduin turvautumaan tömäkkään särkylääkkeeseen pystyäkseni tekemään mitään muuta kuin kyhjöttämään epämääräisessä kevätjuhla-asennossa sängyllä - varmaan nitkahtanut tuolla jäätiköllä taiteillessa.

Ja kyllä se työruuhkakin ihan varmasti säästä johtuu, en nyt vaan tähän hätään millään keksi että miten. Mutta jotenkin ihan varmasti. Haist ite, ilmastonmuutos.

Laatua

Isäni ja hänen vaimokkeensa, virallisilta nimikkeiltään Pappa ja Kalkkuna (ja ei, en jaksa enää selittää tuon Kalkkuna-nimen etymologiaa; jos jompikumpi niistä puolestatoista lukijasta, jotka täällä kerran vuodessa piipahtavat, ei taustoja vielä tiedä, niin mainittakoon vain sen verran, että ei se loukkaus ole vaikka saattaa siltä kuulostaakin) viettivät viikonlopun luonamme. Olipa kerrassaan onnistunut viikonloppu!

Pappa tapaa ainoaa lapsenlastaan ihan syntisen harvoin, muutaman hassun kerran vuodessa. Tämä ei tosiaankaan johdu kiintymyksen puutteesta - päin vastoin, minä olen aina ollut varsinainen isin tyttö eikä missään tapauksessa ole epäilystäkään siitä, etteikö myös poikani olisi papalleen mittaamattoman tärkeä - sitä välimatkaa vain on niin monta sataa kilometriä, yhtä monta molempiin suuntiin, ja taidamme isin kanssa olla hyvä osoitus siitä, että myös saamattomuus on periytyvä ominaisuus...

Nämä vierailut siis ovat kaikin puolin harvinaista herkkua. Ja onneksi ne tätä nykyä useimmiten ovatkin juuri sitä, herkkua. Aikaisemmin poika ikävästi vierasti harvoin näkemäänsä pappaa, mutta nyt hän osaa jo muistaa ja innolla odottaa tapaamisia. Nytkin poitsu kieppui papan ja Kalkkunan jaloissa siitä hetkestä, kun nämä ovesta sisään pääsivät, esitteli suunnilleen joka ainoan lelunsa (ja niitähän ei ihan vähän ole), kiikutti kirjoja luettavaksi, soitti levyjään, selitti valokuvista jne. Painelipa poika tärkeänä papan kanssa saunaankin ja pitikin siellä sitten melkoista jöötä, selitti kärsivällisesti kaikki Meidän Saunasäännöt, joita pappa ei tietenkään voinut tietää... Minun sydämeni lauloi onnen aariaa seuratessani, kuinka pappa ja lapsenlapsi silminnähden nauttivat toistensa seurasta. Tämä on sitä kuuluisaa laatuaikaa!!!

Niin mukavaa oli lapsenlapsen kanssa touhustelu, että pappa ja Kalkkuna melkein jo ehtivät unohtaa, mitä varten oikeastaan tänne tulivatkaan: lauantaina kävimme katsomassa Riverdance-shown. Minä lähdin mukaan vähän sellaisella asenteella, että mennään nyt vanhuksia paimentamaan, vaikkei se ihan minun juttuni varmaan olekaan - mutta kyllä minä sitten loppujen lopuksi ihan aidosti itsekin nautin siitä esityksestä. Hyvä show on hyvä show, livenä varsinkin väistämättä vaikuttava kokemus.

Viikonloppu on siis ollut kaiken kaikkiaan ihan silkkaa ykkösluokkaa. Onnistuin jopa luovimaan työaikatauluni niin, että viikonlopulle jäi vain yksi pieni tehtävä, jonka ehdin huitaista ihan ohimennen eilen. Tänään ehdin siis ottaa oikein päiväunetkin, voi pojat mitä luksusta! Iltapäivällä kävimme kavereiden luona kahvilla ja kierrätimme heille kelpo kassillisen pojan pieneksi jääneitä vaatteita - huippua sekin. Ja illalla alkoi vielä sadella luntakin - laatusää, oi jos vihdoin saataisiin se ihka oikea talvi!

Joten enpä tänään taida viitsiä rutkuttaa mistään. Laatuviikkoa odotellessa...

Uutta putkeen

Tapaninpäivä: 8 tuntia töitä.

Torstai: 10 tuntia töitä.

Perjantai: 10 tuntia töitä.

Lauantai: Sietämätön päänsärky. Satasella uusia alusvaatteita. Kahvia, kakkua, kuohuviiniä, siideriä, boolia. SingStaria, Buzzia, tanssimattoa, lisää SingStaria, Trivial Pursuitia. Hyvää seuraa, paljon naurua.

Sunnuntai: Sietämätön päänsärky. Kotimatka. Vähän töitä.

Maanantai: Mattojen tamppaus (lattia jäi luuttuamatta, koska moppimme on homeessa... krhm, runsaan käytön takia tietenkin...). Lapsen kanssa touhuilua. Koiran ulkoilutusta. Ruoanlaittoa. Vaatehuoltoa. 8 tuntia töitä - se kehvanan kiusankappale tuli vihdoin valmiiksi! Pari pientä ilotulitetta alkuillasta. Leffailta ilman minkäänlaisia tykötarpeita.

Tiistai: Sen kehvanan kiusankappaleen tarkistus ja lähetys. Joulukuun laskujen teko. Loppupäivän (nooh, illan) omistin tietoisesti lapselle. Leikimme autoradalla, tanssimme, pelasimme palloa, luimme, katsoimme videoita. Lapsi loisti ja säteili, kun kerrankin äiti omistautui ihan kokonaan hänelle. Äidin sydäntä lämmitti.

Keskiviikko: Vuoden ensimmäinen varsinainen työpäivä - töitä nolla (ja siis kyse ei ole siitä, että olisin turhaan raatanut lomalla töitä, jotka olisin ehtinyt nytkin tehdä, deadlinet sanelivat tahdin). Tyhjänpäiväistä haahuilua. Missä hemmetissä se on se tiski, jossa saa valittaa väärästä elämästä?!?

Kato kerpele, jossain välissä vaihtui vuosi. Eipä sitä mistään huomaa.

Mitä on odotettavissa vuodelta, joka alkaa näin ankeissa merkeissä? Jos vuosihoroskooppia on uskominen, vuosi tosiaan jatkuu samoissa merkeissä kuin alkoikin: luvassa on yleistä tyytymättömyyttä ja taloudellista lamaa. No onneksi en usko horoskooppeihin.

Ei siksi, minä olenkin jotenkin asettanut rajapyykiksi sen Suuren Hetken, kun pääsen äidin asioista lopullisesti eroon - milloin ikinä se suuri päivä sitten koittaakaan. Sitten minä alan taas elää Omaa Elämääni. Ja tietenkin vielä paremmin kuin aikaisemmin. Lopetan tupakanpolton ja alan taas käydä säännöllisesti jumpassa. Yritän antaa enemmän aikaa lapselle (ja jos miäs on oikein kiltti niin ehkä hänellekin).

Entäs sinulle? kysyi rakas ystävä, milloinkas antaisit aikaa itsellesi? Ihan hyvä kysymys sinänsä, eipä ollut käynyt minulla mielessäkään. Herranen aika sentään, jos annan sata prosenttia itsestäni työlleni, lapselleni, miehelleni, koiralleni, ystävilleni, kaikille ja kaikelle, niin minun itseni lisääminen tuohon yhtälöön se vasta suuruudenhullu ajatus olisi!

Juuei sentään. Elellään tässä vain päivä kerrallaan, sittenpä sen näkee millainen vuodesta 2008 tulee.